M.A.Numminen: Kaukana väijyy ystäviä - Muistelmat I

Suomalaisen musiikin kenttä on oman tien kulkijoiden leimaama mikä-mikä-maa, jossa monet myytit ovat syntyneet poikkeuksellisten yksilöiden visionäärisyydestä. Sitten on tietysti M.A.Numminen, laulaja, muusikko, säveltäjä ja kirjailija, joka on mm. kääntänyt saksalaista filosofiaa ja kaiken maailman ohjeita, lakitekstejä ja säännöstöjä musiikiksi. Mauri Antero Numminen onkin onnistuneesti ärsyttänyt, huvittanut ja koetellut siinä samalla ns. normaaliksi koetun musiikin rajoja, mutta kuinka mies itse muistaa asioiden tapahtuneen?

Docendo

Kuten opuksen otsikkokin jo kertoo, niin kaikkea ei käydä vielä läpi ja jatkoa on mitä selvimmin tulossa. Tässä kirjassa herra käy läpi vuodet 1965-1989, tosin tarkennuksiin ja täydennyksiinkin jää vielä varaa. Vuonna 1965 Numminen oli jo 25-vuotias, joten lapsuusmuistelut ja nuoruuden kipuilut ohitetaan ainakin tällä erää. Sitä paitsi mies on käynyt nuoruutensa läpi jo aiemmin toisessa kirjassa, joten mitä suotta toistamaan itseään.

Vuosi 1965. Rock oli tullut, ja monien mielestä myöskin jo mennyt. Kekkonen oli ollut presidenttinä jo yhdeksän vuotta ja tango sekä iskelmä pistivät edelleen hanttiin popille ja rockille. Politiikassa tuulet puhalsivat vasemmalta ja vallankumouksia tapahtui kiihtyvään tahtiin. Näissä tyrskyissä Somerolta kotoisin oleva nuori mies etsi paikkaansa ja kirjan huomiot nimenomaan noista ajoista avaavat samalla koko Suomen muutosta.

Numminen on hahmona tunnettu ja rakastettu, mutta samalla huumori ja hassuttelu ovat osin peittäneet hänen rikasta musiikillista perintöään. Onkin osuvaa, että ensimmäinen kirja on saanut nimensä Sähkökvartetti-yhtyeen kappaleen mukaan.

Sähkökvartetti oli alkujaan Kullervo Auran Nummiselle rakentama syntetisaattori, jonka soittamiseen tarvittiin neljä muusikkoa. Numminen, Arto Koskinen, Tommi Parko ja Peter Widén tekivätkin todellista undergroundia 60-luvun lopulla, kulkien samaa tietä pioneereiksi julistettujen saksalaisten ja brittien kanssa. Tämä fakta tuntuu unohtuneen monelta, samoin kuin Nummisen keskeinen rooli legendaariseksi luettavassa Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeessä.

Numminen itse kokee undergroundin, eli tuttavallisemmin vain silkan U:n, kaiken käynnistäneeksi moottoriksi. Se oli upea keino murtaa yhteiskunnan muureja, rajoja ja säännöstöjä useammalla tasolla, sekä ravistella ihmisiä ajattelemaan itsenäisesti. Tai näin oletettavasti päiväkirjojen runkojen päälle rakennettu kirja julistaa kerran toisensa jälkeen. Underground onkin mielestäni se kultainen avain, joka selittää miehen tekemisistä paljon, sillä juuri kiellot ja torjunnat tuntuvat saaneen Nummisen innostumaan milloin mistäkin ja taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Toinen kulma on jatkuva uuden ja erilaisen vastaanottaminen, oli kyseessä sitten kuinka oudolta tuntuva materiaali/idea/projekti tahansa. Aina voi avata mahdollisuuksia edes ajatuksen tasolla.

60-luvun vaihtuessa 70-lukuun Numminen kehitti monia kotimaisia radiohittejä poikineen haitarijatsinsa. Omien siivujen lisäksi hän löysi vanhoja saksalaisia biisejä käännettäviksi ja kehitti edelleen esperanton taitoaan. Vuosien vaihtuessa yhteiskunta muuttui ja vaikka Suomi oli liikkeissään kenties muita verkkaisempi, on juuri muutos, sen hyväksyminen, ymmärtäminen ja siihen osallistuminen Nummisen kulloisenkin toiminnan selittävä punainen lanka. Muutos hiipii myös kirjan sivuilla, kun ystäväpiiri hiljalleen muuttuu, vaihtuu ja laajenee.



Olen itse nähnyt vuosien saatossa erilaisilla estradeilla Pommi & Gommi -virityksiä, Uusrahvaanomainen Jatsiorkesteri koettiin oikein hienossa salissa ja kaljassa kahlaten olen kuunnellut myös Kårenilla tuttuja vetoja, ja pohtinut ehkä toisinaan välispiikkien järkevyyttä. Ehkä kummallisin kokemus on kuitenkin ollut Ankkarockissa koettu Tech-No -spektaakkeli savukoneinen ja laservaloineen kaikkineen (keskellä kirkasta päivää), tai sitten DBTL:ssä osallistuminen Terveet Kädet -yhtyeen keikkaan. Tuolloinhan Numminen lausui ainakin Pissaa ja paskaa -biisin, ja hän nimenomaan lausui lyriikat, ihan suoraan isosta mapista, kuinkas muutenkaan. Numminen on kuitenkin aina ollut Numminen, asia jonka hän vahvistaa myös kirjassaan useaan otteeseen.

Nummisen tapa vetää asiat virallisen sapluunan läpi on tietysti tuttu ja mm. Alivaltiosihteeri on lypsänyt menestyksekkäästi samaa lehmää, mutta muistaa sopia myös herran rakkaus suomalaista baarikulttuuria kohtaan. Siis sitä lähestulkoon kadonnutta baarilajia, joissa suomalaiset jullikat hörppivät sumppinsa ja pilsnerinsä, ennen kuin pizzeriat tulivat ja muuttivat kaiken.



New Yorkista Moskovaan ja pienistä baareista suurten festivaalien estradeille, mutta aina vain Numminen on Numminen – jatkuva reittien etsijä, uuden pohtija ja kaavojen muuttaja. Kysyjä maassa, jossa on vasta sittemmin opittu vastaamaan kysymyksiin muutenkin kuin ajatuksettomalla raivolla. Tämä kirja on elämänmakuinen, värikäs ja yksityiskohtainen opus, jota voi lukea kevyesti kappaleen kerrallaan, tai vaikkapa vuoden lohkoissa. Tutut nimet vilahtelevat ja legendat purjehtivat läheltä, mutta pöyhkeilyyn Someron mies on liian uusrahvaanomainen. Onneksi.

Mika Roth