L7: Smell the Magic, 1990

Grungen ja metallin yhtymäkohdista kasvoi 80- ja 90-lukujen taitteessa monia sittemmin legendaarisiksi nimettyjä yhtyeitä. Los Angelesin monikulttuurisessa hornankattilassa oli jo muhinut pitkään kaikenlaista kummaa, joten kun L7 sai julkaistua vuonna 1988 debyyttialbuminsa, oli kaikki valmista seuraavaan siirtoon.

Sub Pop

L7 iski 90-luvun alussa pöytään ässän, joka yhdisti aiemman, punkimman soundin ja grungen metallisemman siiven toisiinsa. Lopputulos oli sanalla sanoen maaginen. Siinä missä ryhmän itsensä mukaan nimetty debyyttialbumia leimasi vielä pieni omimpien vahvuuksien etsiminen, oli jokin nyt muuttunut. Veikkaanpa että yhtyeen perustaneet kitaristi-vokalistit Donita Sparks ja Suzi Gardner tiesivät täsmälleen mitä halusivat, kun uudet studiosessiot käynnistyivät. Basisti Jennifer Finch oli jo oikea palanen, mutta vasta parin rumpalin jälkeen löytynyt Demetra Plakas sai L7:n rullat todella rullaamaan.

Olisi siistiä, jos voisin sanoa oivaltaneeni L7:n merkityksellisyyden jo silloin, kun tämä albumi oli uusi, mutta todellisuudessa kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Bricks Are Heavy ja siltä lohkaistu Pretend We’re Dead iskivät vasta bändin grungekitarat otsalohkostani lävitse. Puolustan kuitenkin itseäni sillä, että sangen nopeasti kalifornialaisten aiemmatkin tuotokset tuli otettua haltuun.

Siinä missä Bricks Are Heavy hilasi itseään lähemmäs metallin raskaampia pajoja, on Smell the Magic enemmän rock’n’roll ja punk. Nopeasti toinen toisensa perään paukkuvat raidat ovat vieläpä niin vinhoja, että pitkäsoiton periaatteellinen mitta – puoli tuntia – jää parinkymmenen sekunnin päähän. Turha silti moisesta on nillittää, sillä yksi täyteraita olisi vain vesittänyt muuten toimivan kiekon.

Jos tarkkoja ollaan, niin alkujaan kiekko ei ollut edes tuonkaan kokoinen, sillä syyskuussa 1990 ilmestynyt 12-tuumainen EP oli vain kuuden biisin mittainen. CD-levyversio ilmestyi seuraavana kesänä, ja tuolle kiekolle olivat päässeet mukaan myös lainabiisit Packin’a Rod, Just Like Me sekä kerrassaan loistava American Society. Mutta jos puristeja puristaa, niin CD-julkaisulla kuullaan siis ensin kuusi ’alkuperäistä biisiä’, ja vasta sitten em. lisukkeet.

Minulle, CD-sukupolvelaiselle, tuo yhdeksän biisin levy on se oikea, joten ei siitä sen enempää.

Levyn avaajana toimii bändin kaikkien aikojen ensimmäinen sinkku, Shove, joka potkii yhä takalistoa voimalla. Muita sinkkuja ei sitten tipahdellutkaan ennen seuraavaa pitkäsoittoa, mutta jos itse olisin ollut levy-yhtiön pamppuja, en olisi empinyt käyttää Deathwishin mustaa uhkaavuutta tai Broomstick tihkuvaa ilkeyttä bändin – ja oman firmani – eduksi. Näissä biiseissä, kuten L7:n tuotannossa muutenkin, melodisuus lähti kasvamaan ja silkka paukutus paukutuksen itsensä takia väistyi hiljalleen.

Em. lainabiisit ovat myös siinä määrin onnistuneita lasketteluja grungen liukkaammilla rinteillä, että olen aina mieltänyt ne bändin ’omiksi biiseiksi’. Kyse ei ole niinkään alkuperästä, kuin siitä mitä biisien ainesosille on osattu tehdä. Smell the Magic on nyt julkaistu uudelleen komeana 30th Anniversary Editionina, mutta onneksi julkaisu on ymmärretty pitää pienimuotoisena. Soundit ovat astetta kirkkaammat, kiitos remasteroinnin ja ehkä kotistereotkin ovat hieman kehittyneemmät, kuin 90-luvun alussa. Mitään bonusraitoja tai demoja ei kuitenkaan kuulla – onneksi, mutta nyt kiekon voi nauttia viimein vinyylimuodossa.



Maailma muuttuu ja rock elää siinä missä kaikki muutkin genret, mutta joskus on mukava palata takaisin perusasioiden ääreen. Tee siis itsellesi palvelus ja nappaa Smell the Magic kuunteluun, jos ei aivan vinyylinä, niin digitaalisena pläjäyksenä nyt ainakin.

Mika Roth