Wrist Rodeo: Mondo Rock’n’roll
11.09.2020
Wrist Rodeo on rupista garagea paiskova yhtye, joka jätti itsestään pysyvän muistijäljen parin vuoden takaisella Live at Barrefest -livekiekollaan. Nyt tuon rosoisen livepläjäyksen parhaat palat ovat saaneet seurakseen neljä studiossa ikuistettua vetäisyä. Eli kasassahan on albumillisen verran herkkua, jonka jokainen siivu maistuu hieman erilaiselle. Rock tai henki!
S Back Records
Vaikka tässä kuokitaan menneitä, niin komean vinyylin A-puolen täyttävät uudet numerot, joilla Wrist Rodeo mattopommittaa garageaan kuulijoiden niskaan. Ja mukavahan tässä höykytyksessä on olla, kun bändin mottona on vanha tuttu: ”Rock tai henki!” Pyörää ei todellakaan lähdetä keksimään uudestaan, mutta olennaiset palaset asettuvat kuin luonnostaan paikoilleen ja kiekon ääressä viihtyy toisen, kolmannen ja neljännenkin kierroksen.
Albumin A-puolen korkkaa Jesus Stole My Baby, joka loikkaa välittömästi rockabillyn satulaan. Boogie on kovaa, kertojan kohtalo vieläkin kovempi, kun vääränlainen väliintulo on sotkenut kaikki suunnitelmat. Alley Boogie tipauttaa kierroksia koneesta reilummin, mutta vähentynyt nopeus korvataan syvemmällä groovella ja boogien vääntövoimalla. Tunnen paikkojen kumisevan hampaissa ja kumpainenkin raita edustaa raakaa voimaa, jota on vain jalostettu eri keinoin.
Suorasukaisinta ja nopeinta paahtoa kiekolla edustaa alle kahden ja puolen minuutin mittainen I Wanna Come, jossa kulmat törkkivät ja lyriikatkaan eivät varsinaisesti ole mitään uhontumattominta rock-runoutta. Mutta onhan se nyt niin, että kyllähän näitä lanauksia tarvitaan, jos ei muuhun niin siihen, että seuraava raita pääsee jatkamaan puhtaalta pöydältä. Ja näin kaksi minuuttia edeltäjäänsä pidempi Long Night voi purjehtia rauhallisemmin kohti punaisena hohtavaa auringonlaskua. Joukon iisein veto on suorastaan kaihoisa, mutta edelleen rock-uskottavalla tavalla.
Livepuoliskon tarjonta on niin ikään neljän raidan mittainen, em. livekiekon alkupuolen herkkujen noustessa esiin. Big Red Shore on edelleen itseoikeutettu tulenavaaja, jonka takova rytmi ja kuumeisen lavea kitarointi naksuttelevat psychobillyn portteja. Alkuvoimaisen bluesrockin juurilla noituuden voimia tutkii puolestaan Black Witch, joka uskoakseni asustaa jossain Mississipin suistoalueilla – tai ainakin sellaisen vaikutelman biisin miellyttävän painostava jytyytys luo.
Panokset kohoavat lämpötilan tavoin, kun Lover Man viskaa etiketit nurkkaan ja kutsuu babya kuumaan tanssiin kanssaan. Vokalistin lemmenkipeä huutohan menee aivan överiksi, mutta se tässä on taatusti ollut tarkoituskin. Mitä Doorsin legendaariseen L.A. Womaniin taas tulee, niin ainakin Wrist Rodeon versio välittää raakaa seksuaalista energiaa, jota edes Billy Idol ei pystynyt aikoinaan puhaltamaan kunnolla omaan näkemykseensä.
Eihän tallenteen livepuoli tee täyttä oikeutta klassiselle biisille tai esittäjille, mutta sen asema on itseoikeutettu aivan muista syistä. Nyt liikutaan rock’n’rollin pohjavirtausten lähteillä, missä rock on yhä elinvoimaista, vaarallista ja kesytöntä. Sama koskee myös muita livenumeroita, joilla rosot on jätetty onneksi hiomatta ja virheet paikkaamatta.
Puolet uutta, toinen puoli vanhaa. Energistä, väkevää ja kompromissitonta, kuten aidon rockin tuleekin olla. Rock tai henki!
Mika Roth
