Pienet

Pienet - Elokuu 2020

31.08.2020

Abortti 13: Abortti 13mg
Colditz Records

Abortti 13 on veivannut hardcoren makuista punkkiaan jo vuodesta 1983 lähtien. Nykyään viisimiehisessä yhtyeessä on yhä läsnä kaksi alkuperäistä heppua, jotka aloittivat uudestaan vuonna 2009 punkin kiskomisen. Tuossa vaiheessa takana oli pitkä telakkareissu, mutta sittemmin julkaisuja on tippunut tasaiseen tahtiin.

Uusin minikiekko on 12 raidan ja noin 18 minuutin annos möyhentävää löylytystä, jossa on vain yksi yli kaksiminuuttinen siivu. Tuo ’progehtava’ teos on avauksena kuultava Protestilaulu, jossa on kiistatta enemmän tarttumapintaa.

Omaan punk-korvaan solahtaa kuitenkin kivuttomammin Verikoston ja Nihilistin kaltaiset jyrät. Ja kun armeija tuli käytyä bändin kotikonnuilla, eli Kankaanpäässä, ymmärrän mainiosti livebiisi Kpään tekstin. Se vasta oli angstista aikaa, mutta mitäpä noista. Ja kun aseiden äärelle päästiin, niin nostetaan kypärää myös Suvin vokaaleilla esitetylle HSP:lle. Toimii, jättää jäljet ja saa hinkumaan lisää.

Mika Roth

Jouni Aslak & Nousukauden Lapset: I
Playground Music Finland

Jouni Aslak & Nousukauden Lapset ehti julkaista EP-levynsä itse asiassa jo heinäkuun lopulla, mutta hyvän ääreen voi aina palata näin jälkijunassakin. Desibeli.netin haastattelussa vuosi sitten Jouni Aslak lupaili, että tulevaisuudessa julkaisuilla tullaan kuulemaan enemmän bändisoundia, teemojen pysyessä rakkauden ympärillä – tärkeitä, ajankohtaisia asioita unohtamatta.

Tilanteeseen sopivasti nimetty I niputtaa laulaja-lauluntekijän kehitystä sooloartistista oikean yhtyeen nokkamieheksi, ja kuten luvattua, Nousukauden Lapset pääsee latomaan soundinsa palikoita vapaammin. Tyyliä voisi kutsua eräänlaiseksi suomipopin, keveän suomisoulin ja folkahtavan laulaja-lauluntekijä materiaalin yhteenliittymäksi, jossa arjen pienet hetket, päätökset ja niiden pohdinta täyttävät ihmisen kokoisen sydämen.

Koska I kokoaa jo kuultuja sinkkuja saman varjon alle, on kokonaisuus lievästi hajanainen, mutta samalla se toimii veitsenterävänä dokumenttina Jouni Aslakin musiikillisesta matkasta ilmastonmuutoksen ja korona-aikakauden myllertämässä maailmassa. Mikään ei ole kuten ennen, ja näitä asioita voi käsitellä myös modernin popin keinoin ilman, että protestikitaraa tarvitsee nostaa kaulaan.

Mika Roth

Julia Adal: Prologue
ADAL Music

Maailma on sulkenut oviaan viime aikoina, mutta modernilla tavalla orgaanista poppia luovan Julia Adalin Prologue on kansainvälisyyttä syleilevä ja korostava äänite. Enimmäkseen Kolumbiassa ja Tšekin tasavallassa viimeisen kuuden vuoden ajan asunut Adal on luonut rönsyilevän ja monipuolisen ryppään musiikkia, jossa eri kulttuurit kohtaavat monilla eri tasoilla. Samalla Prologue, eli prologi, on artistin esikoinen, eli nimenä mitä osuvin.

Ensimmäinen kynnyksiä luova elementti ihmisten välisessä kanssakäymisessä on luonnollisesti kieli, jonka Adal on joutunut opettelemaan eri maissa aina uudelleen. Prologuen lyriikoissa kieliä on käytössä kolme: suomi, englanti ja espanja. Painopiste on tosin raskaasti englannissa, jolla seitsemästä raidasta viisi esitetään. Adalin tapa laulaa häivyttää tosin kielen muureja onnistuneesti ja kuten edellä tuli jo todettua, ainekset sekoittuvat ja limittyvät toisiinsa sumentaen edelleen rajoja.

Yhteistyö kolumbialaisen tuottajan, Killabeatmakerin, kanssa vaikuttaa sujuneen ongelmitta. Samoin yhteistyö niin suomalaisten kuin tšekkienkin kanssa, kun biisejä on ikuistettu eri puolilla maailmaa. Virkistävä ja lupaava avaus muistuttaa samalla, että eri mantereilla ja maissa pop tarkoittaa niin kovin monia eri asioita.

Mika Roth

Kivireki: Halal seitan
Komitea

Kivireki on kiskonut akustista stoneriaan ylämäkeen jo useamman vuoden ajan, kaavan hioutuessa joka käänteessä timanttisemmaksi. Tai pitäisikö sanoa, että ruosteisemmaksi ja sinappisemmaksi? Uusimmalla EP:llä luvataan heittäytyä elämän ja kuoleman kysymysten pariin, aivan kuin syvissä vesissä ei olisi uitu jo aiemmin urakalla. Tuttua pieksentää on siis luvassa, mutta on mukana jotain uuttakin.

EP:n väriläiskä on kiistatta Sheikh Spearen arabiaksi esittämä Halal seitan, jossa kuuleman mukaan puhutaan salaa syömisestä ramadanin aikaan. Niin tai näin, biisi toimii kuin ravintolan vessa. Synkissä tunnelmissa rymytään myös, kun Kivenkaataja tekee tuhojaan ja akustinen rälläys taustoittaa vanhan vihtahousun tantereilla mellastusta. Lelunatsitkin ovat karmeita, kuten jokainen lapsuutensa suuremmissa kersaryhmissä viettänyt tietää.

Suosiiko Kivireki siis negatiivista? Ei suinkaan, sillä kaiken takana vaikuttaa hurtti huumori, sekä elämän voimia ylistävä kolistelu. Demonit ja pikkupirut vain sattuvat olemaan olennainen osa täällä helvetin ja taivaan välillä vietettyä aikaa, joten voihan koko touhulle samalla aina silloin tällöin nauraakin. Vai olemmeko me itse lopulta niitä pyhiä ja pahoja? Hmm, siinähän sitä on taas mietittävää.

Mika Roth

Lugosi Fan Club: 2. Puoli
MÖRSSI Records

Lugosi Fan Club pamautti reilu vuosi sitten maisemaan 1. Puoli EP-levynsä. Nyt on vuorossa tietenkin 2. Puoli ja elektroninen piiskaus on vähintäänkin yhtä terävää kuin vuosi sitten.

UK garage, synkkä suomiräp ja sivukujien sivukujilta kumpuavat rytmit – siinä aineksia, joista on nämä neljä raitaa leivottu. Biisien keskimitta asettuu hieman alle neljään minuuttiin, mutta rivejä saadaan survottua ja sullottua huumaavat määrät näihin hetkiin. Vapaus ja kultaiset kahleet lienee se selvin ohjelmanjulistus, jossa ns. arki viskataan seinään ja kuulijalle osoitetaan hänen oikea paikkansa: ole osa kennostoa, kuluta, älä keikuta venettä ja ymmärrä olla hiljaa. Biitit painavat etupainotteisesti ja vainoharhaisesti kupliva Varashälytin esittää samasta kuvasta vieläkin varjoisamman kulman.

Lugosi Fan Club tasapainottelee jo siinä rajalla, että meneekö tylyys tarpeettoman pitkälle. Toisaalta: kun päädyn pohtimaan moista, ovat musiikilliset torpedot jo tehneet tehtävänsä. Tämähän on kuin katsoisi ikäviä asioita käsittelevää dokumenttia. Painajaiset eivät katoa mihinkään, vaikka vaihtaisit kanavaa – ja sisällä sydämessäsi tiedät asioiden olevan totaalisen pielessä. Hattua kattoon elektronisista soundeista, ahdistavan avariksi jätetyistä äänimaisemista, sekä miellyttävän epämiellyttävistä äänitiloista ja teksteistä.

Mika Roth

Mercury Circle: The Dawn Of Vitriol
Noble Demon / The Vinyl Division

Mercury Circle on new doomia soittava kotimainen orkesteri, jonka jäsenistöllä on runsain mitoin kokemusta muista, jo aiemmin menestyneistä yhtyeistä. Mitäs ihmettä se new doom sitten on? No, sehän selviää tämän viiden biisin mittaisen EP:n myötä.

Esikoisjulkaisulle on siis päätynyt hintsusti raitoja, mutta kokonaismitta on yli 31 minuuttia. Avauksena maisemaan kajahtava Oil of Vitriol on pitkäksi intronkaltaiseksi osoittautuva numero, joka on samalla ainoa alle viiden minuutin mittainen kappale. Melodisesti luikerteleva The Beauty of Agony onkin sitten jo oikea kaunokainen, jonka murskaavassa melankoliassa yhtye osuu kertaiskulla doomin herkkään sydämeen.

Yhtyeen moottorina häärivä Jaani Peuhu on ennenkin osannut yhdistää synamaalailuihin ja elektronisiin aineksiin niin rockin, kuin raskaampienkin ainesosien palaisia. Nyt mukaan on kuitenkin sukeltanut metalli siinä määrin, että ’new doom’ termi on ymmärrettävä – vaikka ero ’vanhaan doomiin’ onkin mitä selvin. Mielenkiintoinen pelinavaus yhtä kaikki ja jos The Last Fallin kaltaisia osumia löytyy lisää, niin genrejen raja-aidat menevät vain pienemmiksi päreiksi.

Mika Roth

Paroni von Samuelsson: Kielletty hedelmäpeli

Vanha kunnon auteur-henki on tehnyt paluun näinä aikoina, kun jokainen vapaaherra ja vapaaherratar voi luoda sinfoniansa kotisohvalla läppärillä. En väitä että Paroni von Samuelssonin EP-levy olisi tyyliltään siinä määrin uniikki, että nyt luodaan tyystin uusia muotoja, mutta on tässä persoonallisuuspisteet ainakin kohdillaan.

Kielletty hedelmäpeli -EP on seitsemän matalateknisen rallin paketti, joka lohkaisee aikaa reilun kymmenen minuutin verran. Pop ja rock toimivat kai löyhinä ohjaimina, sillä jotenkin näistä ’mies, sähkökitara & rumpukone’ -viritelmistä tulee mieleen Kari Peitsamon ja Beckin hybridi, jota Stereo Total on päässyt/joutunut tuottamaan.

Tunnen itseni idiootiksi toimii hoennastaan huolimatta, mistä lähinnä kiitos soundeille ja hassuille soittimille. Rokeimmillaan Paroni von Samuelsson lienee Olen ahne -julistuksella, punkin antaessa kämäisille soundeille lisävauhtia. Yllättävin ja virvoittavin sivujuonne on kuitenkin melodisuudellaan ja vapaudellaan iskevä Stanton Township, Michigan, jonka simppeli kuvio pysäyttää hetkeksi ajan.

Mika Roth

Sakea Ilta: Sakea kesäilta

Sakea Ilta on pitänyt itsensä kiireisenä sinkku-rintamalla, joten nyt on oiva aika niputtaa tähän asti 20-luvulla tapahtunutta. Yhtyeen loistava Ei palvota surua -debyyttialbumihan nosti jo viime vuonna riman sangen korkealle, joten kuinka jyväskyläläiset selviävät tilanteesta?

Sakea kesäilta on viiden erilaisen kappaleen muodostama joukko, jossa riittää omaksuttavaa, kuunneltavaa, pohdittavaa ja punnittavaa. Tietysti kaikkea sitoo yhteen bändin omanlaisensa poprock-soundi, mutta kehykset ovat tällä erää melko höllät. Kupla hivuttaa suomalaista angstia lähemmäs lattari-tanssilattiaa, väliosan murhetangoilun karatessa jo käsistä – tai ainakin melkein. Latte macchiatolta maistuu myös Soul Valpion vahvistama Mustikkahuulet, jonka svengijengissä on tilaa kaikelle 70-luvulta tähän päivään saakka.

Hämmästyttää ja kummastuttaa siis kovasti, mutta Sakea Ilta pitää kuin pitääkin langat käsissään ja tanssikengät askelmerkeissä. Rullaavalla soundilla siunattu Huonoja ideoita toimii eräänlaisena peitteenä, joka asettuu kaiken ylle ja sitoo EP:n yhteen ankkuriraita Männyn kanssa. Sakeaa totta tosiaan, vaan ei liian klimppistä.

Mika Roth

Sinus: Entelekheia

Kouvolalainen Sinus ilahdutti viime vuoden lopulla Heksis-tuplasinkullaan. Nyt tarjolla on saman verran uusia kipaleita, ja samalla kuuleman mukaan sinkkutrilogia on saatu päätökseen. Verkosta löytyvissä suoratoistopalveluissa voikin käydä nauttimassa koko singletrilogian, mutta tässä arviossa keskitytään vain näihin kahteen uusimpaan raitaan.

Katso silmiin on kiistatta biisikaksikon popimpi siivu, jossa progehtavat poutapilvet varjostavat miellyttävällä tavalla rockin paahdolta. Synamaisemointi ja kuulaat vokaalit vievät aatokset jonnekin rauhallisempiin ja kauniimpiin pakopaikkoihin. Sisarustaan miltei minuutin pidempi Minuus ylittää juuri ja juuri viiden minuutin rajapyykin, mutta silkkaan vauhtiin pääsyyn käytetään toisaalta yli puoli minuuttia. Lisäksi Minuus kuluttaa loppuhuminoihinsa miltei minuutin, joten keskelle jää kolmen ja puolen minuutin mittainen elektrorock-vetäisy, jonka poukkoilevaa rientoa on ilo seurata. Aivan kuin Radiohead yrittäisi soittaa Kenttiä, tosin suomirock puskee sekaan saumoista ja terhakka kitarasoolo tuo vielä lisäpisteet.

Mika Roth

Sivujuttu: Kannattiko?

Sivujuttu lähti nimensä mukaisesti käyntiin sivujuttuna, mutta onneksi sivuproggis ei jäänyt ikuisesti pöytälaatikon pölyjen vangiksi. Juuret ulottuvat vuoden 2017 loppumetreille, mutta vasta keväällä 2019 biisit saivat ensimmäiset treenismuotonsa. Sen jälkeen Sivujuttu kirjoitettiinkin jo isoilla kirjaimilla ja nyt on seitsemän biisin EP tosiasia.

Kiekon kokonaismitta on melko tarkkaan 14 minuuttia, joten poteroihin ei jumituta, vaan rock’n’roll vyörytys on kiivasta. Räväkkää garagen, punkin ja action-rockin kaltaista roiskintaa höystetään tietysti melodioilla, koukuilla ja oikealla laululla, minkä ansiosta esimerkiksi Pohjakosketus on kaikkea muuta kuin tunnelmallinen pohjakosketus. Tietysti sävyt ovat hetkittäin astetta tummempia, mutta tuoppiin ei missään vaiheessa pillitetä kaikkensa menettäneinä, vaan tulevaa kohti kuljetaan uhmakkaina. Ja on sille jo aikakin, tässä viikonloppuisien maassa.

Onkin riemastuttavaa, kuinka pitkä matka Kesäkissan melodisista kiemuroista on Aina valmis -raidan rynnäkköpunkkiin – ja kuinka biisit ovat eroistaan huolimatta selviä sisaruksia. Eli Sivujuttu on saanut juttunsa urille, ja kiskot osoittavat jyrkästi ylöspäin. Pistetään bändin nimi muistiin ja ympyröidään se vielä varmuuden vuoksi.

Mika Roth

Säteilijä: Katosi mies -EP
Concorde Music Company

Stonerin riffikkäitä mäkiä vinhasti lasketteleva Säteilijä jätti itsestään pysyvän muistijäljen, kun alkuvuodesta julkaistu Tähtitarhoissa -sinkku esitteli vuonna 2018 perustetun kokoonpanon. Jäsenistöllä on myös sen verran kokemusta jo aiemmista, osin hyvinkin menestyneistä yhtyeistä, että lastentaudit ovat jo tässä vaiheessa matkaa taaksejäänyttä elämää.

Katosi mies -EP on neljän raidan ja hieman vaille vartin mittainen paketti, jolla tempo pysyy pääosin terhakanpuoleisena. Säteilijän stoner ei siis jää jumittamaan, eikä yksikään raita yllä neljän minuutin tuolle puolen. Em. sinkku ja Tuhotaan yö laukkaavat kerrassaan esimerkillisesti, mutta johonkin väliin olisi sopinut yksi verkkaisempikin numero, allekirjoittaneen mielestä nyt ainakin. Ankkuriksi jätetty nimimies nuijii jo heavy rockin perinteisiä portteja, kitarasoundin hivellessä soolovaiheessa suloisesti kuuloelimiä.

Ei vielä täysin kypsää, mutta kelpo stonersoppa on jo muhimassa metallisen kannen alla. Toivottavasti miehet eivät mene katoamaan tämän jälkeen minnekään.

Mika Roth

Torsomuseo: Mutantti

Torsomuseo on mahdollisimman kiteytetysti sanottuna punkahtavaa garagea ja raivoisaa rockia räyhäkkäällä hc-asenteella. Kolmihenkinen yhtye on hakenut EP-levyynsä inspiraatiota mm. VHS-elokuvista, eikä kyse taida olla niistä A-listalaisten A-luokan tuloksista, vaan ennemminkin B-luokan alempien portaiden tuotoksista.

Viisi biisiä ja noin kaksitoista minuuttia pistävät kieltämättä hiljaiseksi, sillä nyt ei hifistellä vaan raavitaan äänilaivan kylkiä ainakin noisea, garagea ja hardcorea vasten. Oman lisänsä soundiin antaa se, että rummut ja säröinen basso saavat vastata möykästä vokaalien rinnalla. Eli kitaraa tai mitään kiippareiden kaltaisia ei näissä juhlissa tarvita, puupuhaltimista ja muista härpäkkeistä nyt puhumattakaan. Jälki on rujoa ja rosoista, mutta ainakin Venetsialaiset kaihtimet ja Kaappaus merellä osuvat keskelle oleellisia maalialueita.

Torsot hilluvat sangen eläväisesti tässä museossa, joten annetaan aplodit kaikilla käsillä ja jäädään odottamaan jatkoa.

Mika Roth

Tranes: Traveling Incognito

Turkulainen Tranes haastaa kuulijansa mielikuvitusmatkalle. Instrumentaalimusiikki on kuuleman mukaan näet tehty elokuvaan, jota ei koskaan ollutkaan. Tai ehkä filmi piti tehdä, mutta rahat loppuivat jossain perähikiän tuolla puolen, mahdollisesti jopa halvassa motellissa Huntsvillessä Alabamassa. Näin ainakin saatesanoissa maalaillaan.

Maailma on täynnänsä heppoisia B-luokan leffoja, mutta syystä tai toisesta monessa niistä on ensiluokkainen soundtrack. Tranes tunnelmoi kiistatta westerniltä maistuvan surf-rockin parissa, rautalangan luodessa melankolista kaihoaan pitkin ja poikin mystistä länttä. Sillä ei ole oikeastaan merkitystä, että ollaanko tässä nyt Alavuden vai Alabaman rannoilla, koska Tranes osaa kutoa vahvoja tunnelmia. Ryhdikkäämpi ja muodollaan yllättävä Gun Swinging Hippies sopisi Tarantinon leffaan kuin tequila pöytään ja Swamp and Sirens on kuin luotu traagisesti päättyneen takaa-ajon sulkijaksi, lopputekstien rullatessa verkalleen alalaidasta esiin.

Ainakin neljän biisin mitassa Tranesin rautalankailu pelaa, mutta ehkäpä vastaisuudessa pieni paletin rikastuttaminen kannattaisi ottaa harkintaan. Ainakin jos siirrytään varttituntia mittavampiin annoksiin.

Mika Roth

Lukukertoja: 3929