Uppo-Nalle Orkesteri: Valtion Miehet
13.08.2020
Siitä on jo pyöreät 20 vuotta, kun Uppo-Nalle Orkesteri ilahdutti pieniä ja isompiakin albumillaan. Valtion Miehet -pitkäsoittoa siteerataan jopa klassikoksi lastenmusiikin saralla, mutta tokihan meillä isommillakin löytyy monia pehmeitä kohtia sydämestä, kun kyseessä on Uppo-Nalle. Kuinka materiaali on kestänyt ajan paineet ja miten musiikkia ympärilleen saaneet runot rullaavat 20-luvun alkumetreillä?
Universal
On todella harmillista, että yleinen harhakäsitys lastenmusiikin tarpeettomasta keveydestä ja ”kertakäyttöisyydestä” pitää yhä osin pintansa. Tässä(kin) maassa on luotu laadukasta lastenmusiikkia jo vuosikymmenten ajan, eivätkä monet lastenlevyiksi leimatut tuotokset millään tavoin rajoitu mielestäni ainoastaan junioreiden kuunneltavaksi materiaaliksi. Osaa levyistä voi jo huoletta tituleerata klassikoiksi, vaikka eri aikakausien vaikuttimet, ulottuvuudet ja ideat niistä läpi kuuluvatkin.
Valtion Miehet ilmestyi siinä vaiheessa, kun omat junnuvuoteni olivat jo auttamatta takana päin, mutta Uppo-Nalle ja hänen tarinoistaan tutut hahmot liikuttivat jotain sydämessäni silloin – kuten myös nyt. En lähde tässä ruotimaan psyykeeni mahdollista kaipuuta lapsuuden naivimpiin aikoihin, mutta todetaan silti, että eiköhän jokaisesta miehestä ja naisesta löydy aina se pieni poika ja tyttö.
Pitkäsoiton kattaus koostuu kymmenestä raidasta, joissa Uppis esiintyy ja vaikuttaa eri tavoin. Osa materiaalista on Elina Karjalaisen runoja, toisinaan kertoja taas lainaa suoraan kirjan tekstiä, ja tässä yhteydessä on pakko nostaa hattua Hannu Paanasen tarinankertojan kyvyille.
Albumin loppupuolelle sijoitetut Pitkät sormet pohtii yön pimeyden pelkoja, joita Pelon pelotuslaulu puolestaan puhaltelee pois nurkista. Jälkimmäinen raitahan on pitkä suora lainaus kirjasta, mutta taustalla vaimeasti soivat koskettimet pitävät liekin yllä, kunnes Yörauha saa sulkea kiekon johdonmukaisesti. On aika rauhoittua, nukahtaa ja nähdä lohdullisia unia, joissa pelot voi selättää tuosta vaan.
Mutta ennen loppulukuja koetaan melkoinen matka, jonka kummallisimpiin numeroihin lukeutuu Laulavan lintukoiran tango. Suukottelut ja puukottelut ovat aihepiirinä melkoisia ja näinä sukupuolineutraaleina aikoina Valtion miehet tai muualla mainitut kevätvirret saattavat kalahtaa jonkun herkän korvaan, mutta hei – nyt on kyse vanhoista lastenlauluista. Yritetään siis muistaa Uppiksen opit ja löytää kaikesta positiivinen kulma, tai idea moisesta nyt ainakin.
Haitarin johdattama Kultamaa keikuttaa hellästi, kuin kesäisessä tuulessa heiluva riippukeinu ja suorastaan karibialaisesti svengaileva Roska-auto saa monet pienet – ja isommatkin – polvet notkahtelemaan groovaavan rytmin mukaan. Tälläkin raidalla rajat ns. lastenmusiikin ympärillä käyvät jälleen vaikeammiksi määritellä, kun lemmen roihuista hehkuva sydän kaipaa vastakaikua. Mistäs muusta ne aikuisetkaan puhuvat.
Mika Roth
