Sinkut - Maaliskuu 2020
Chione: Hey You!
Chione on savonlinnalaislähtöinen laulaja-lauluntekijä, joka luo modernia pop-musiikkia pohjoisella rungolla ja kansainvälisillä lisäosilla. Käsittääkseni Hey You! -sinkku on artistin ensimmäinen virallinen julkaisu, tosin lopputuloksen tasapainoisuudesta voisi päätellä aivan päinvastaistakin. Ainakin livenä Chione on vahvistettu bändillä, mutta studion puolella elektroniset elementit ovat päässeet selvästi määräävään asemaan.
Hey You! on saatesanojen mukaan tarina kiusaamisesta, kiusaajasta ja kiusatusta, tosin kuulijalle jätetään reilusti tulkinnanvaraa, kun silkkisesti etenevä popkappale liukuu alusta loppuun. Mikä on näkemyskulma ja kuka on kulloinkin äänessä – vastaus riippunee kustakin kuulijasta. Chionen englanninkielinen laulu on siinä määrin upottavaa ja huumaavaa, että näinkin kulmikas aihe pyöristyy ja virtaviivaistuu kummasti. Chionen lauluääni onkin vahvan melodian rinnalla sinkun vahvin ässä, jota pehmeät soundit korostavat ja tavallaan kehystävät.
Mika Roth
Dead End Scene: Gates of Heaven
Jo useamman vuoden toiminnassa ollut
Dead End Scene on julkaisemassa loppuvuodesta debyyttialbumiaan, jota onkin odoteltu jo jonkin aikaa. Iskihän ryhmä hakkunsa kultasuoneen ensi kertaa jo vajaa viisi vuotta sitten, kun
Dance on Broken Glass EP julkaistiin. Viime vuosi kului kuuleman mukaan studion puolella, kun rokkaavaan metalliin haettiin lisäkulmia ja tarttumapintoja.
Eikä ankara uurastus ole todellakaan valunut hukkaan, sillä Gates of Heaven on suorastaan naurettavan tarttuva junttaraita. Dead End Scenelle ominaisesti biisissä tapahtuu hurjasti eri asioita yhtä aikaa, mutta orkesteri ei kompastele missään vaiheessa ja millään tasolla omiin jalkoihinsa. Vokaalit, koskettimet ja kitarat kutovatkin rytmiryhmän kanssa yhteen biisin, joka johdonmukaisesti kasvaa, nousee ja kehittyy, mutta ei päädy kuitenkaan minkään jyrkänteen väärälle puolelle. Voiman ja kohottavan massiivisuuden tasapaino on vaikeasti saavutettavissa, mutta ei tälle ryhmälle, joka saa ujutettua mukaan vielä mestarillisen väliosankin.
Mika Roth
Iina Kuu: Kaipuuni helinä
Iina Kuu on tamperelainen laulaja-lauluntekijä, joka luo persoonallista ja tunnelmallista musiikkia. Ainakin Kaipuuni helinä -sinkulla Kuun toinen jalka seisoo selvästi popin modernissa maailmassa, toisen nojatessa - ainakin puolittain - kotimaisen iskelmän perintöön. Eikä iskelmä ole tässä yhteydessä mikään ruma sana, vaan kaavoja sopivasti sekoittava tekijä, joka ottaa bossanova-rytmistä tuoretta kimmoketta.
Kaipuuni helinä kertoo kaipuusta jonnekin toisaalle, jonnekin missä sydän voisi olla juuriaan myöten onnellinen. Tuolla onnen mailla, oletettavasti nykyhetken näkyväisyyden tuolla puolen, aallot lyövät rantaan melankolisesti, mutta kaiken takana on toivo paremmasta huomisesta. Onhan musiikissa kautta aikain kaivattu omaan kulta-aikaan, mutta Iina Kuu ei sorru tieltään, vaikka genren tuttujen kuvioiden kanssa pelaakin. Kaunis melodia, viehättävä toteutus ja vähäeleinen tulkinta, joka antaa sanoille vallan. Jatkoa luvataan vielä tämän vuoden puolella, joten tämä on vasta alku.
Mika Roth
Jutta Rahmel: Oblivious
Jutta Rahmel yllätti viime vuoden lopulla ilmestyneellä
White Smoke -debyyttisinkullaan, jonka virtaviivainen indiepop oli kaikessa suoraviivaisuudessaan ainakin jotain uutta Rahmelin uralla. Elektronisesti vahvistettu pop teki kiistatonta pesäeroa kansanmusiikkijuuriin, mutta rohkea liike ei tuottanut vielä tuolloin musiikillisesti mitään kovinkaan unohtumatonta.
Rahmelin uusi sinkku Oblivious leikkii sanoilla ja soundeillaan, mutta tällä erää ytimestä löytyy – ainakin omasta mielestäni – vahvemmin sykkivä sydän. Jotenkin tästä tulee rakentavalla tavalla mieleen jopa
Madonna, eikä vähiten sen takia, että Oblivious käsittelee vakavia aiheita pehmeiltä soundaavien kaariensa lomassa. Kritiikin kohteena on kvartaaliajatteluun ahdettu aikamme, jossa Minä on ohittanut aikoja sitten suuremman hyvän. Minä-keskeisessä rynnistyksessä individualismin negatiivisimmat puolet rapauttavat koko maailmaa, mutta me vai pohdimme mikä olisi tämän vuoden unelmalomakohde. Pehmeää, tarttuvaa ja tanssittavaa poppia sanomalla, eikä tämä biisi päästä muuten niin millään irti korvastasi, kun sinne on kerran itsensä löytänyt.
Mika Roth
Koskelan Halli: Maailmaa pelätään
Koskelan Halli Records
Jouduin oikein höristelemään korviani, kun
Koskelan Hallin uusi sinkku lähti ensi kertaa soimaan. Lauletaanko tässä nyt todellakin millenniumin vaihtumisesta, siis siitä suuresta paukusta, joka ei räjähtänytkään silloin muinoin +20 vuotta sitten? Aika mennyt se koskaan ei palaa, mutta tämä rakkaustarina sijoittuu kuin sijoittuukin uuden vuoden aattoon 1999.
Nostalgian voimat kantavat vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta onneksi Koskelan Halli ei kuulosta ysäriorkalta – ainakaan negatiivisella tavalla. Tummasävyistä rokkia tämäkin on, päämelodian kutoessa popin riekaleita kiinni suomalaiseen rockiskelmään. Rakkaus on kertojan sormen ulottuvissa, mutta samaan aikaan uusi aika on selvästi lyömässä jonkinlaista kiilaa parin väliin, jos ei muuten niin pelon keinoin. Ei bändin ikimuistettavin kipale, mutta tuhtia peruskauraa nyt kuitenkin – ja ei sitä monikaan ryhmä selviytyisi millennium-haasteesta.
Mika Roth
Loimolan Voima: Hyrzylä
Loimola Lo-Fi Oy
Yksikään sukujuuristani ei tietääkseni johda Karjalan suuntaan, mutta siitä huolimatta en voi olla liikuttumatta
Loimolan Voiman uudesta sinkusta. Karjalankieli pölisee outoine sanoineen pitkälti yli hilseen, mutta tämän matalateknisen folk-ryhmän soundissa on sellaista romuluisuutta, ajattomuutta ja aitoutta, että suomalaisugrilainen sydämeni lyö jostain syystä aavistuksen verran nopeammin Hyrzylän tahdittamana.
Tämä on siis uutta karjalankielistä folkkia, jossa rakkaus luontoa ja yksinkertaisempaa elämäntapaa kohtaan loistavat kuin Sampo Louhin silmissä. Rumpu pärisee jonkinlaisessa marssitahdissa ja ukulele soi helkkyen, mutta
Mika Saatsin karismaattinen laulu saa kappaleen varsinaisesti elämään. Teknologiaa on käytetty jonkin verran, mutta lähinnä mausteena sopassa, jossa riittää ihmeteltävää ja tutkittavaa. Hienoa että kulttuurikieltä ei pidetä pyhänä reliikkinä, vaan karjalankieli jatkaa kehitystään myös tässä hetkessä ja uudessa ajassa. Se on ainoa todellinen tapa pitää myös itse kulttuuri elinvoimaisena.
Mika Roth
Maire Marenki: Alfa Romeo
Eastern Reign Records
Maire Marenki on kotimainen laulaja-lauluntekijä, joka luo soolona asteen kokeellisemmaksi luettavaa poppia.
Itävalta-yhtyeen kanssa repäisty
Skeittaan Alaskaan -sinkku toi hetkellisesti rockin mukaan tekokaavaan, mutta nyt on palattu takaisin elektronisen, uneliaamman ja vaanivamman soundin pariin.
Juice tarinoi jo aikoinaan osuvasti
Alfa Romeo & Julia -raidallaan, ja hiukan samoilla vesillä myös Maire Marenki heittelee verkkojaan. Länsimainen pop yhdistyy venytettyjen taustavokaalien avulla luotuun itämaiseen vaikutelmaan, itse tarinan ollessa ymmärtääkseni melko suora tragedia. Rakkaus ei ole kaunista, aidosta nyt puhumattakaan, ja vastakkainasettelut saavat pinnat kupristelemaan kitkeryydestä. Lopputulemaa voisi kuvata maukkaalla tavalla vinksahtaneeksi ja biisi jää riipimään hermoja sellaisella kammottavan miellyttävällä tavalla. Tämä raita ei siis ole mikään beta-versio.
Mika Roth
Matero: Sielunsini
Raate Music
Suomenkielisen rockmetallin luottonimeksi hiljalleen sinkkuketjullaan sekä viimevuotisella
Kainuu EP-levyllään kasvanut
Matero jatkaa tällä erää musiikillisesti rahdun keveämmällä linjalla. Studiossa urakoinut Matero on aktivoitumassa myös keikkojen saralla kuluvana vuonna, joten uuden vuosikymmenen ensimmäinen sinkku on paljon vartijana.
Tällä erää metalli ei siis kirsku hampaissa aivan entiseen malliin, mutta tekstin puolella iskut ovatkin sitten raskaampia ja totaalisempia. Maailma muuttuu nopeasti, eikä läheskään joka saralla parempaan suuntaan, mitä myös Matero kritisoi. Kenen mielipiteitä toistamme ja mitä kaikkea ns. uutisten ja faktojen kyljessä uitetaankaan pureskeltavaksemme. Sielunsini rohkaisee ajattelemaan omilla aivoilla ja pohtimaan oikeita kysymyksiä kaiken informaation takaa. Itse sävellys ei aivan yllä sanomansa tasolle, mutta toimii Matero edelleen kaikilla sylintereillään, vaikka diesel hukan naksuttaakin – tai ehkä se on koko homman nimi.
Mika Roth
Mitä helvettiä nyt taas: Et ole yksin
Nature Sucks Anyway
Mitä helvettiä nyt taas säteilee ympäristöönsä, ainakin omasta mielestäni, hiukan negatiivisia väreitä jo silkalla nimellään. Ryhmän uusin single on kuitenkin mitä positiivisin kokemus, jolla kaihoisasti helisevät ja hiukan rämisevätkin kitarat juoksuttavat kaunista melodiaa. Tuon mainioon terään hiotun koukun päälle vokaalit pinoavat ikuista, kuolematonta ja voittamatonta rakkautta. Et ole yksin, kunhan vain uskallat valita niin.
Suuresta rakkaudesta on tietysti luotu eri taiteenlajien teoksia aina aikojen alusta saakka, mutta vaasalaisten uusimmassa luomuksessa on osattu painaa juuri oikeita nappeja osapuilleen oikeassa järjestyksessä. Vokaalien pehmeys väistelee äitelyyttä ja kitaramaton päälle asettuvat koskettimet häivyttävät aikalinjat tehokkaasti. Pieni sooloa korvaava seisahdus, minkä jälkeen biisi nousee vielä kerran sateenkaarensa päälle ja kaikki on kohdillaan. Ei mitään uutta, mutta kaunis pieni rakkauslaulu nyt kuitenkin – eikä niitä ole tässä maailmassa koskaan liikaa.
Mika Roth
Ninni Forever Band: Liekeissä
Jukan Musiikki
Neljä vuotta on kulunut taas, joten
Ninni Forever Band on julkaisemassa kolmatta albumiaan. Vuoden 2012 bändin itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi ja vuoden 2016
Lätäkössä ovat kumpainenkin yhä elinvoimaisia kiekkoja, eikä tulevan pitkäsoiton uusin sinkku ole ainakaan heppoinen laukkailu diskohtavan rokkailun ja synavingahduksilla vahvistetun poppailun preerioilla.
Ninni Luhtasaari on saanut rinnalleen vahvan ryhmän, jossa riittää niin nimellistä kuin todellistakin voimaa. Sen enempää nimillä paukuttelematta on helppo todeta, että potentiaalia ei ole päästetty ainakaan valumaan hukkaan. Liekeissä loimottaakin korkealla ja kovaa, eikä edes juntahtava laukkakomppi yhdessä zsiu-zsau -efektien kanssa pysty tiputtamaan neitoa satulasta. Riffikorvat herkkinä ja pop-antennit vakaina, kun albumi julkaistaan myöhemmin tässä kuussa. Zä-däm!
Mika Roth
Ortju: Ihoni alla
Raate Music
Jaana Ortjun musiikillinen projekti
Ortju pohti
Rakkaustasapainoa syksyisellä sinkullaan sangen melankolisissa merkeissä. Tuore kappale jatkaa pitkälti samoilla linjoilla, ja myös Ihoni alla -biisi on laskettavissa popin avaran varjon alle mahtuvaksi, vaikkakin eroa valtavirtaa syntyy melkoisesti.
Uusi sinkku pohtii parisuhteen päättymistä siihen, kun toinen osapuoli ei ole halukas sitoutumaan millään tasolla ja toinen taas olisi. Miten toisen hiljaisuus ja pidättyväisyys on tulkittava, mihin asti odottamisen pitää jatkua, ja mitä etäisyyttä pitävä puolisko varsinaisesti ottaen lukkoon jumittuneesta suhteesta oikein haluaa. Ortjun laulu ja hiljaisesti soitetut koskettimet muodostavat kappaleen rungon, jota väritetään vain muutamilla harkituilla siveltimenvedoilla. Kaunista, kylmäävää ja hyytävää kieltämättä, mutta samalla kiistatta ja ensisijaisesti kaunista.
Mika Roth
Paraferia: Turmio
Seinäjoelta kotoisin oleva
Paraferia lupaa yhdistää suomenkielisen murinakarjunnan möyrivään, groovaavaan ja brutaaliin metalliin. Jatkoa on kevään aikana luvassa niin sinkku- kuin EP-muodossa, mikäli saatesanoja on uskominen. Lisäksi kun tekijöiltä löytyy kokemusta jo muista kokoonpanoista, ovat lastentauditkin ohitettu jo aikaa sitten, vaikka kyseessä on kulmikkaasti etenevän joukon debyyttisinkku.
Yhtyeen vokalisti/kitaristi
Oskari Grahn tekee niin tylyä jälkeä mikrofonin ääressä, että Turmion esityskieltä on toisiaan lähes mahdoton tunnistaa, mutta bonusrosoudesta ei tässä yhteydessä ole ainakaan haittaa. Ja mitä sitä siirappia toisaalta sivelemään seinille, kun rivitkin ovat täynnä dööttiksen ja äärimetallin saroilta tuttua synkkyyttä. Kaiken mustuuden ja murheen alla kulkee kuitenkin ykkösluokan melodia, jolle koko biisi rakentuu ja joka kantaa vaivatta startista maaliin saakka. Kelpo turvanpaukautus siis tämä esikoinen, joten jäädään odottelemaan jatkorypistelyjä ja lisämustelmia kasvavalla innolla.
Mika Roth
Pikku Kukka: Missä sinä oot?
Texicalli Records
Sanovat että aika on vakio, mutta siitä huolimatta yllätyin huomatessani, että edellinen
Pikku Kukka -sinkku ilmestyi kokonainen vuosi sitten. Edelleen hyytävällä kauneudellaan pysäyttävä
Hengityksesi rytmi lupaili uuden aikakauden alkua, räväkän kitarapopin vaihduttua eteeriseksi popiksi, josta on sangen lyhyt matka dream popin ja puhtaan runouden vapaille maille.
Samoilla linjoilla jatkuu murskaavan kauniisti polveileva Missä sinä oot? -sinkku, joka kasvaa hiljaisen, osin kerrostetun laulun, yksinkertaisen kosketinkuvion sekä surumielisesti maalailevan saksofonin äänistä. Alkuun nämä luonnosmaiset vedot eivät tunnu edes muodostavan kunnon kappaletta, mutta jo reilun minuutin jälkeen kaikki on asettunut kohdilleen, eikä tuokiomainen hetki kestä yhteensä kolmea minuuttiakaan. Kaipuu, suru ja hiipuvat muistot – tämä on musiikkia, joka todella koettelee sydämen portteja. Ja sanon tämän vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Pikku Kukka julkaisee tätä nykyä harvoin materiaalia, mutta kun uutta kuullaan, on se joka kerta melkoinen tapaus.
Mika Roth
Radical Ninja: Patrick Roy
Toissa syksynä
Radical Ninja lämäsi verkot tötterölle, kun
Raipe Lightning kiisi halki hard rockin kovien jäiden. Rock, punk, proge ja funk loikkivat toinen toisensa eteen myös Patrick Royn kentällisissä, tosin rock on tällä erää lähempänä melodista ja menevää hard rockia, punkin ilmetessä enemmänkin veikeänä asenteena.
Selvennyksenä todettakoon, että Patrick Roy, joka tunnetaan myös nimellä ”Pyhä Patrick”, on yksi NHL:n legendaarisimmista maalivahdeista. Vuonna 2003 molari nosti kisaverskat naulaan ja seuraavana vuonna Radical Ninja aloittikin jo oman matkansa Suomen Tampereella, joten eipä ihme että Montreal Canadiensin ja Colorado Avalanchen suurta miestä kumarretaan kiekkokaupungissa syvään. Ja pirtsakka on myös biisi, jolla valkoinen mies funkkaa ja ilmaveivaa kuin pistoksissa. Pinnat jykevistä ja aiheeseen saumatta sopivista kosketinsoundeista, sekä jälkimmäisen puoliskon valloittavasta sooloseikkailusta. Parasta konsolipelirockia Kalliovuorten tällä puolen, jota voisi nauttia mittavammankin annoksen, kiitos.
Mika Roth
Rebekka Holi: Huvipuisto
Soundhill Music
Rebekka Holi on kotimainen laulaja-lauluntekijä, jonka luomassa pop-musiikissa päivänpaisteisuus ja keveys eivät ole mitään kirosanoja. Niinpä ei olekaan ihme, että Holi yhtyeineen saa Huvipuiston laitteet veivaamaan ja vatkaamaan kerrassaan riemullisella tavalla. Saatesanoissa väylämerkeiksi ehdotetaan nuorta
Juicea ja
Litku Klemettin retromoderneja maailmoita, eivätkä nuo viittaukset ole suinkaan tyhjästä temmattuja, vaikka ytimeltään Rebekka Holi on puhtaasti omaa itseään.
Bändi soittaa samaan aikaan ilmavasti ja vahvasti, mistä syntyy päivänpaisteinen progefiilis. Enkä puhu nyt mistään toisilleen hymyilevien soittotaitureiden sisäänpäin lämpiävästä kikkailukerhosta, vaan biisi saa ainoastaan sen verran krumeluureja karmeihinsa kuin on tarpeen. Keskiöön asettuukin kuin luonnostaan laulu ja sanat, joissa ihastuminen ja huvipuiston laitteiden aiheuttama huippaus sekaantuvat, sotkeentuvat ja kaiketi muuttuvat hiukan toisikseenkin. Kaiken ilon ja riemun alla on myös juonne surumielisyyttä, mutta kyyneleet voivat syntyä myös silkasta ilosta. Lopun päättäköön kuulija itse.
Mika Roth
Rough Grind: The Die Is Cast
Inverse Records
Rough Grind ruuvaa toisiinsa kimalteesta vapautettua hard rockia ja melodista, perinteistä rock-metallia. Laukaalla päämajaansa pitävä ryhmä on päätynyt julkaisemaan lähes viiden ja puolen minuutin mittaisen möhkäleen sinkkuna, mutta ainahan sitä tilaa löytyy myös ’pienelle’ tunnelmapalalle.
Rock ja metalli ovat kautta aikain olleet kelpo seuraa toisilleen, eivätkä Rough Grindin heput lähde tarpeettomasti terävöittämään biisiä turhilla maneereilla ja tilutteluilla. Suoraviivaisuus ja melodian ehdoilla kulkeminen sävyttävätkin biisiä, joka elää etenkin kertosäkeestään ja uuttaa itselleen voimaa em. rauhallisesta virtauksesta. Vokalistin tyyli vaikutti ensikosketuksella jopa tarpeettomankin ilmeettömältä, mutta ainakin tässä tapauksessa karsittu ja hillitty ilmaisu palvelee lopputulemaa. Kyllä tällä kelpaa mainostaa vastikään ilmestynyttä debyyttipitkäsoittoa.
Mika Roth
Sana: Tuntematon
Secret Entertainment
Sana avasi rohkeasti uusia uria viime kesän loppumetreillä, kun
noppapelii seilaili rohkeasti modernin popmusiikin kiikkerillä aalloilla. Kahden ns. perinteisemmän pop-kipaleen jälkeen Sana ottaa jälleen mukaan räpin, tuoreen biisin yhdistäessä näin ’vanhan ja uuden maailman’ parhaita puolia.
Tuntematon iskee tekstillään keskelle some-maailman rumimpia puolia: nettikiusaamista, nimimerkkien takaa heitettyjä kiviä ja jopa suoraa uhkailua. Tämän kaiken Sana piirtää kuulijan silmien eteen sanoilla, joista monet ovat taatusti monille liikaa. H-sanalla käynnistyvä ja mm. V- ja P-sanoilla ryyditetty kipale on kuitenkin aikansa kuva ja juuri sen takia/ansiosta Tuntematon pysäyttää. Missä kulkevat rajat, ketkä ne ensinnäkin määrittelevät, ja mihin tämä kaikki oikein johtaa? Siinä muuttaa kiperä kysymys joita voi pohtia, kun Sana sanoo asiansa.
Mika Roth
Slow Fall: Exile The Day
Slow Fall on doomahtavaa death metalia vanhan liiton opeilla luova oululainen yhtye. Aiemmin ainakin EP-levyn ja pari sinkkua pyöräyttänyt ryhmä on valmistautumassa debyyttialbuminsa julkaisuun kevään korvalla. Kasteessa nimen
Beneath the Endless Rains saanut pitkäsoitto laventaa ja rikastaa kuuleman mukaan ryhmän soundia, joten mihin kaikkeen uusi sinkku tahollaan jo kurottaakaan?
Tunnelmallinen doom ja ärhäkkä death hakevat kieltämättä toisistaan linkousvoimaa, hiljaisempien osuuksien ja tuiman mätön vuorotellessa toisiaan genrelle tutulla tavalla. Leikkauskohdat eivät kuitenkaan vaikuta millään tavoin pakotetuilta, mistä kiitos pieteetillä hiotulle sovitukselle. Vokalisti
Markus Taipale vastaa nähtävästi kaikista lauluosuuksista, jotka ulottuvat kuiskailusta melodisen laulun kautta aina mörinään sekä suoraan huutoon. Hatun noston paikka. Kitara ja koskettimet luovat runsaita kehyksiä, joissa ymmärretään kuitenkin myös rajojen olemassaolo, jolloin biisiä ei paisuteta yli äyräiden. Mielenkiintoista, lupaavaakin.
Mika Roth
Star Insight: Reaching For the Sky Above
Siitä on kulunut melkein viisi ja puoli vuotta, kun viimeksi kuulin
Star Insight -orkesterista. Sinfonista ja melodista metallia takova ryhmä kärsi vielä
debyyttialbumi Messeralla lievästä persoonattomuudesta, kun nuori yhtye haki omaa tietään. Reaching For the Sky Above -sinkku pohjustaa tietä tulevalle
Across The Galaxy -pitkäsoitolle, jonka tarkka julkaisupäivä ei ole tätä kirjoitettaessa vielä tiedossa.
Mies- ja naislaululla ryyditetty sinfoninen metalli möyryää edelleen energisenä ja äänimaisemaa on helppo kuvata syväksi, laveaksi sekä kattavaksi. Koskettimet kapuavat jopa normaalisti kuninkaan asemaan nostetun kitaran edelle, mutta merkittävin elementti biisissä on kuitenkin vokaalivoima. Ymmärtääkseni teksti kritisoi ihmisen jatkuvaa pyrkimystä päästä pidemmälle, korkeammalle ja kauemmas, kun omien tekojen kaikkia seurauksia ei täysin ymmärretä. Asiasta siis puhutaan ja muotokin osaa jo paremmin väistellä genren yleisimmät klisheet, joten lupaavalle vaikuttaa.
Mika Roth
Wishing Well: Do Or Die
Inverse Records
Ottakaa laidoista ja hatuistanne kiinni, sillä nyt mennään täyttä vauhtia kohti 70-lukulaisen heavy rockin ja siitä seuraavana vuosikymmenenä innoittuneen hard rockin paratiisia.
Wishing Well valmistautuu uuden albuminsa julkaisuun ja tämän ensimmäisen sinkun perusteella kuluvan kuun perjantaina 13. päivänä (tietenkin) julkaistava kiekko jatkaa tutuilla urilla.
Paljon ollaan siis velkaa
Deep Purplen 70-luvun työlle, mutta bändi saa kaiken välittömästi anteeksi, kun Hammondit mylläävät, sähkökitara kirmaa edes takaisin ja vokalisti antaa luonteikkaan äänensä kajahdella kuin
Ian Gillan konsanaan. Monihan haluaisi kulkea Purplen kultakurkun jalanjäljissä, mutta vain harvalla on oikeasti samoja edellytyksiä siihen kuin
Rafael Castillolla. Do Or Die ei lyyrisesti murra portteja ja valloita uusia tiluksia, mutta eihän tässä ole edes kyse moisesta. Wishing Wellin voikin kohottaa ja tuomita täsmälleen samoista syistä/ansioista, mutta omissa kirjoissani ryhmä iski sinkullaan keskelle maalitaulua.
Mika Roth
Lukukertoja: 5305
