Mika Kivelä: Ja kahdeksantena päivänä
25.01.2020
Monille Kiss on aina ollut maailman suurin rock-bändi (ainakin jos huomioidaan vuodet 1974-1975), vaikka legendaarisen ryhmän tempaukset ja peliliikkeet ovat olleet toisinaan vähintäänkin kummastusta herättäviä. Mika Kivelä mitä selvimmin rakastaa New York Cityn suuria maskimiehiä ja hänen kirjoittamansa fiktiivinen tarina bändin toisesta tukijalasta hakee vertaistaan. Eikä vain sen takia, että tapahtumien keskipisteenä toimii Suomen Turku.
Enostone Kustannus
Mika Kivelän Ja kahdeksantena päivänä -kirja ei siis ole mikään perinteinen musiikkikirja, jossa nojattaisiin totuudeksi miellettyihin tulkintoihin, mutta sen toinen paksupohjainen nahkasaapas seisoo kyllä tukevasti faktapinon päällä. Onhan yleisesti hyväksytty näkemys, että Kiss teki parhaat levynsä vuoteen 1983 mennessä ja monet olisivat valmiit vetämään viivan jo vuoden 1977 Love Gunin kohdalle, tai ehkäpä jopa klassisen Alive! -livekiekon tietämille, joka ilmestyi vuoden 1975 rock-markkinoille.
Niin tai näin, Kivelän kirjassa päähenkilönä poukkoilee uraputkesta tipahtanut tavallinen suomalainen jullikka. Viittäkymppiä ja jonkin sortin ikäkriisiä masentuneena lähestyvä mies, jonka paikka maailmassa on tavallaan kadonnut, kun tutut työympäristöt sosiaalisine verkkoineen ovat kadonneet. Kivelä pääsee näissä kohdin viskomaan hilpeää rapaa modernin suomalaisen yhteiskunnan seinille ja samalla kirjaan ujutetaan pari mehukasta sivuhenkilöä, sekä tietysti jo kannessa komeileva herrasmies.
Pääjuonen rinnalla seurataan vuoden 1983 tapahtumia, kun Kiss esiintyi yllättäen Oulussa ja huhut bändin sisäisistä jännitteistä olivat ylimmillään. Kuten historia kertoo Ace Frehleyn kitaran varressa korvannut Vinnie Vincent ei koskaan kotiutunut kokoonpanoon ja asiat loksahtivat ainakin näennäisesti kohdilleen vasta kun Bruce Kulick otti kitaristin tontin haltuunsa ja Eric Carr jatkoi rumpalina.
Kivelän mielipiteet eri jäsenten eri vahvuuksista voi helposti aistia ilman kristallipalloa, mutta se on sivuseikka kun tarinan arkidraama muuttuu yllättäen dekkariksi ja hämäräperäisiä heppuja ryhtyy puskemaan rivien sekaan. Näissä kohdin lukija pääseekin uskomattomaan, vuoristoratamaisen kyytiin, josta kannattaa vain nauttia ja nostaa aivot narikkaan. Näin ohikiitävät viittaukset niin Michael Monroen, Ressu Redfordin kuin jopa Fight Clubin suuntiin voi ottaa vastaan herkullisina sivutilauksina ja mitä itse Popedaan tulee, niin tekisi mieli todeta: minä tiesin totuuden koko ajan!
Mika Roth
