Jaakko Laitinen & Väärä raha

Jaakko Laitinen & Väärä raha juhli 10-vuotista uraansa konserttisalissa. Klubitunnelmat kattoon nostava live-bändi oli Tampere-talossa vieraalla maaperällä, mutta lappilaisten musiikin voimaa ei voi kiistää.

Yleisön ja esiintyjän suhde ja heille puetut roolit elämyksen tuottamisessa on merkillinen ja alati kiehtova aihe. Esitys saa siivet alleen tai sytykettä kamiinaan yleisön osallistumisella, mutta musiikillisesti konsertti voi olla ykköslaatua äärihillityn tai jopa välinpitämättömänkin kuulijakunnan edessä. Musiikki elävän yleisön edessä on asenne, mutta elämyksestä voi harvoin puhua, jos yleisö ei nosta tunnelmaa kattoon bändin rinnalla.

Siksi konserttisalikeikat ovat hampaita kiristelevä pienoistutkielma yhteisöllisyyden psykologiaan.

Olin ennen tätä bändin 10-vuotiskonserttia nähnyt Jaakko Laitinen & Väärän rahan kymmenen vuoden aikana kymmenisen kertaa, Turun kesäisestä ulkoilmafestarikeikasta rovaniemeläisen ravintolan tapaninpäivän tansseihin. Näistä ehkä kahdeksan tai yhdeksän oli ollut klubi- tai festivaaliesiintymisiä, joilla riehakkaasti tanssivasta yleisöstä tulee täysin poikkeuksetta yhtä bändin kanssa.

Konserttisalissa on kuitenkin vain musiikki. Näistä lähtökohdista lappilaiset valuutan vilpillistäjät onnistuivat Tampere-talossa hyvin. Soitto jyskytti kiskoilla, pitäen kuitenkin läsnä tuikioleellisen vaaran tunteen musiikillisessa junassa tapahtuvasta konfliktista ja hätäjarrun mahdollisuudesta. Tai kuten he itse sen sanoisivat: I tåget finns en restaurangvagn. Aivan kuten elämän kolhut ja uudet alut voivat keikuttaa todellisuudessa sulavasti kulkevaa metallimatomatkaa omalla tavallaan - ja ravintolavaunussahan ne tarinat syntyvät ja vuodatetaan.

Tamperelaisyleisö antoi paukkua vasta silloin, kun siihen erikseen rohkaistiin - toki aitiossa noustiin välillä tanssahtelemaankin. Väärän rahan mittapuulla huopatossutehtaan tuotantolinjan yövuoroa muistuttava tunnelma antoi tilaa keskittyä musiikin vivahteisiin ja Jaakko Laitisen aivan liian vähäiselle huomiolle jääneeseen, oivaltavan ajattomaan sanataiteeseen.

Osittain myös siksi, että miehistönvaihdos on muuttanut bändin live-kemiaa. Hillitymmästä jazz-maailmasta tuleva turkulainen Ilkka Arola ei luonnostaan ole samanlainen yleisöä villitsevä pelimanni kuin Jarkko Niemelä, eikä tietysti väkisin kannatakaan olla. Tämä nostaa harmonikkataiteilija Marko Roinisen liveroolia, mutta - paradoksaalista kyllä - juuri Arolan sävykäs trumpetismi sai selvästi eniten tilaa sovituksissa.

Uusissa julkaisemattomissa lauluissa kahlattiin edellisen levyn tapaan syvissäkin mielen vesilätäköissä, olemattomuudessa ja jumalallisuuden katveissa. Väärän rahan identiteetin ytimessä olevia meneviä ralleja ei kuitenkaan tunnu olevan uudessa materiaalissa tuhlattavaksi asti. Aiemmin mainittu I tåget finns en restaurangvagn ja kalevalamitalla jyräävä Voyager ovat lajinsa eliittiä, mutta niiden takana vaikutti olevan hiljaisempaa.

Muodollisesti pätevä konsertti jätti sekä toiveikkuutta että kysymyksiä tulevaisuudesta. Tampere-talossa Suomen kovin live-bändi oli "vain" hyvä.

Teksti:Heikki Väliniemi
Kuvat: Pentti Harju ja Antti Pakkanen