Petteri Ahomaa: Kojo – Tasasta ku Sveitsissä

Suomirockin veteraani muistelee suorasukaisesti, kuinka kaikki oikein alkujaan tapahtui Helsingin nuorissa ympyröissä. Lukija viedään elon suureen vuoristorataan, joka on vienyt miestä toinen toistaan kummallisempiin ja villimpiin tilanteisiin. Samalla selviää mm. totuus Albert Järvisen kuolemasta ja Euroviisujen pitkästä varjosta.

Docendo

Kuten kirjan otsikostakin voi jo aavistaa, Kojon elo ja ura mm. musiikin saralla on ollut kaikkea muuta kuin tasaista. Nuori mies breikkasi 70-luvulla erottuen upeaäänisenä vokalistina, jolta luonnistuivat tuolloin(kin) sangen vaikeaksi monelle suomalaiselle rock-jullikalle osoittautuneet soul- ja funk-laulut. Siinä samalla nuori Kojo oli luomassa kotimaisen modernin populaarimusiikin perustoja, joille tulevat sukupolvet ovat tuon jälkeen rakentaneet omat kerroksensa.

Madame George -yhtyeen ainokaiseksi jäänyt What’s Happening?!! on suomalaisen funkin kadonneita aarteita, jonka soisi viimeistään nyt saavan ansaitsemansa huomion. Yhdistyiväthän tuolla nimenomaisella kiekolla mm. Jim Pembroken ja Jukka Orman kirjoittamat kappaleet Muska ja Anna Babitzinin, sekä Maarit Hurmerinnan lauluun, liidin kuuluessa yhtä biisiä lukuun ottamatta Kojolle. Värikkään musiikin rinnalla myös itse tarinointi on värikästä ja kulmikasta, mikä korostaa Kojon luonteen eri puolia. Toisaalta: kirjan ihailtava suoruus ja rehellisyys voittavat kyllä helposti puolelleen skeptisemmänkin lukijan.

Kojon tarinan kertova Ahomaa on valinnut kirjan muodoksi suoran kerronnan, eli kaikki käydään läpi minä-muodossa, mikä tekee lukemisesta toisinaan hieman outoa. Tässähän sukelletaan artistin pään sisään siinä määrin, että on vaikea sanoa missä faktat loppuvat ja oletukset alkavat. Mutta kolikon toisella puoliskolla on se, että Kojon kulmikas ja konstailematon tyyli välittyvät näin ainakin ilman pienintäkään häiriötekijää. 60-luvun lopun ja 70-luvun alun päihdehölmöilyjen muisteluissa tarkka yksityiskohdissa pitäytyminen on hetkittäin hieman tuskaannuttavaa, mutta ehkä tarina pitää kertoa kaikkine ryppyineen ja tahroineen sitten kuitenkin.

Kojo on historiansa aikana ehtinyt olla monessa mukana, niin Suomen kuin kansainvälisempienkin musiikkimarkkinoiden äärellä. Oma lukunsa on tietysti vuoden 1982 Euroviisut, joista Kojo nappasi ei-niin-onnistuneen ironian avulla nolla pistettä. Jim Pembroken säveltämä ja Juice Leskisen sanoittama Nuku pommiin kun sohaisi liian terävällä kepillä aihetta, josta muut alkoivat heräilemään vasta 80-luvun lopulla.

Käynnistyihän biisi jykevästi: ”Jos joku nakkaa ydinkakkaa kohta tänne Eurooppaamme / Niin mitä haastat, kun kaikki saastat sieltä kasvoillemme saamme”. Ehkä kipale olisi sittenkin kannattanut vetää vain englanniksi, olihan kyseessä alkujaan Wigwamille aiottu siivu, jonka nimikin oli alleviivaavampi. Vai miltä Don’t Drop This Neutron Bomb on Me olisikaan kuulostanut?

Tapahtunut on kuitenkin tapahtunutta, eikä mennyttä voi muuttaa – mutta siitä voidaan aina oppia. Kojon tapauksessa viisukatastrofi nolline pisteineen ei eronnut kovinkaan paljon Suomen muusta menestyksestä, mutta vakavampi ongelma oli se, että mieheltä ei ilmestynyt enää kunnon levyjä. Rommia sateessa on heikko albumi, eikä edes 90-luvun avannut Pyöri maa, pyöri kuu osunut hyvästä yrityksestä huolimatta tonttiin.



Uudella vuosituhannella Kojo on harvemmin ryhtynyt enää musiikkihommiin ja kirjan jälkimmäisellä puoliskolla huomio keskittyy niin Raittius- ja urheiluseura Zoomin toimintaan kuin herran uusiin bisneksiin, joilla ei ole enää mitään tekemistä musiikin kanssa. Mies on kuitenkin ollut niin monien eri persoonallisuuksien kanssa tekemisissä, että kirja kannattaa ottaa haltuun jo ihan pelkästään kulttuurisen perustiedon nimissä.

Mika Roth