Joe Nick Patoski & Bill Crawford: Stevie Ray Vaughan – Ristitulessa

Stevie Ray Vaughan nousi bluesrockin aatelistoon jo ennen valitettavan aikaista kuolemaansa vain 35-vuoden iässä. Helikopterionnettomuuden katkaisema ura oli nousujohteinen ja jätti maailman pohtimaan ’mitä jos’ -skenaarioita. Joe Nick Patoski ja Bill Crawford ovat koonneet Vaughanin elämän tärkeimmät hetket yksiin kansiin, ja samalla koko Texas bluesin historia tulee käytyä lävitse.

Minerva Kustannus

Stevie Ray Vaughan oli valkoinen blueskitaristi, joka luultavimmin eniten toivoi olevansa musta blueslegenda. Tämä ei ole mikään ponneton heitto, sillä kitarasankari itse lausui toiveensa ääneen useampaan otteeseen elämänsä aikana. On tavallaan herkullista pyöritellä ajatusta siitä, kuinka eri tavoin Vaughanin ura olisikaan kulkenut, jos hänen ihonvärinsä olisi ollut bluesin kannalta ’uskottavampi’. Tekikö hänestä ainutlaatuisen se, että mies oli valkoinen – vai oliko tuosta enemmänkin haittaa bluesin sisäisessä maailmanjärjestyksessä? Vatvoa voi mitä vaan, mutta onneksi Patoski ja Crawford ohittavat spekuloinnit keskittyen olennaiseen.

Elämänkerta kulkee kronologisesti halki koko kirjan, mikä tekee opuksesta helposti omaksuttavan, jos nyt hetkittäiset bluesrockin historian nimivyörytykset vaativatkin toisinaan tarkkaavuutta. Patoski & Crawford -kaksikko on valinnut näkökulmakseen Vaughanin puolittaisen palvomisen, mikä näkyy tämän heikkouksien vähättelynä, mutta tultaessa huumausaineiden ja alkoholin sumentamiin vuosiin, herrat piirtävät kuitenkin tiukat linjat maahan. Tämä poikkeuksellisen lahjakas muusikko kun miltei tuhosi itsensä päihteiden avulla, minkä vuoksi osa tallenteistakaan ei anna parhainta mahdollista kuvaa Vaughanin kyvyistä.

Kitaristin musiikillisen historian mahdollisesti kummallisin luku, yhteistyö David Bowien kanssa tämän jymymenestykseksi nousseen Let’s Dance -albumin aikaan, ohitetaan myös tarpeettoman nopeasti. Aivan kuin mainstreampoprokkarin kanssa tehty musiikki ei olisi ollut riittävän aitoa ja uskottavaa. Vaughan ei puhunut tuosta osuudestaan usein kovinkaan paljoa, eikä miehen haastatteluita ole muutenkaan käytetty tarpeettoman paljon lähdeaineistona.

Mihin kirja sen sijaan porautuu yllättävänkin suurella innolla, on Austinin rooli Teksasin bluesin ja erityisesti bluesrockin kehityksessä. Tuo yliopistokaupunki kuvataankin elinvoimaisena ja vastaanottavaisena sulatusuunina, jossa ihonvärin kaltaiset asiat liukenivat nopeammin musiikin voimalla. 70-luvun Austin vaikuttaakin tämän kirjan perusteella Teksasin omalta San Franciscolta, jossa taide ja taiteellisuus ohittivat näkemyksettömän dollarin perässä juoksemisen.

Vaughanin poikkeuksellisia kykyjä kitaran varressa ylistetään vuolaasti, mutta kehuja ei säästellä myöskään miehen isoveljen, kenties parhaiten The Fabulous Thunderbirds -orkesterista tutun Jimmie Vaughanin kohdalla. Eivätkä tekijät luonnollisestikaan jätä epäselväksi sitä, kuinka suunnattoman merkityksellisiä mm. blueslegenda Albert King ja rokimmassa laidassa Jimi Hendrix, olivatkaan näyttäessään tavoillaan suuntaa Vaughanille.



Vaughan ei ehtinyt luoda paljoakaan materiaalia raitistuttuaan, mutta sen verran kuitenkin, että klishe aineiden tarpeellisuudesta luomisen apuna voidaan heittää jälleen kerran roskakoriin. Paksuilla kielillä, tiukalla asenteella ja tinkimättömällä tyylillään Vaughan on osa bluesrockin historiaa, jota tämä kirja osaa käsitellä rakentavasti, kunnioittaen ja mielenkiintoisia kulmia esitellen.

Mika Roth