Ville Leinosen Raastinlauluja, Data City, Sumuposauttaja, Olimpia Splendid

Tamperelaisen Fonal Recordsin kiinnittämät tai fanittamat artistit esittelivät osaamistaan uudella G Livelab -klubilla.

Sumuposauttaja toi lavalle nörttihikisen tiedelabransa. Kraftwerk-vaikutteisten syntikkakuvioiden liveluuppausta, 1980-luvun videopeleistä muistuttavaa taustabiittiä ja konejumitusta. Noin viiden minuutin instrumentaalikohottelujen jälkeen hieman Radioheadin Thom Yorkesta muistuttavia, ulkopuolisuutta kaiuttavia lauluosuuksia. Ankara keskittyminen oli vahvasti läsnä. Sumuposauttaja tuskin valloittaa pääesiintyjän paikkoja jatkossakaan, mutta se ei liene tarkoituskaan.

Jukka Hervan (Barry Andrewsin Disko) tuore Data City -duo Kaisa Kuneliuksen kanssa esitteli varttia ennen keikkaa painosta tulleen uuden pitkäsoiton tuotantoa: elektronista, sympaattista lo-fi-poppia, jonka sydämestä voi melko vaivattomilla ponnisteluilla löytää rakkauden Leevi & The Leavingsiin – tai ainakin samoihin artisteihin joiden nimeen Leevi-nokkamies Gösta Sundqvist vannoi.

Kuneliuksen laulamissa biiseissä myös Noitalinna huraa! nosti päätään. Hiukan hajanainen ja vielä toistaiseksi itseään etsivä musiikki loksautti palapelinsä paikalleen, kun duon nimibiisissä Herva ja Kunelius lauloivat duettona. Äänet sointuivat hienosti yhteen ja laulussa on ainesta vuoden 2019 marginaaliparhaimmistoon.

Ville Leinosen Raastinlauluja oli nimensä mukainen: 44-vuotias lauluntekijä palasi parikymppisenä levyttämänsä c-kasetin eroangsteihin. Musiikkitoimittajat ovat kautta vuosien keskittyneet Raastinlaulujen ruodinnassa pinnallisiin epäolennaisuuksiin, kuten siihen että albumi ei kuulosta siltä millaisen kuvan Leinosen musiikista kahden ensimmäisen albumin perusteella oli ehtinyt muodostaa (Raastinlauluja äänitettiin 1996–97, mutta julkaistiin cd-versiona 2002). Tai sitten ollaan jääty jumiin demomaisiin soundeihin. Raastinlaulujen ytimeen on pureuduttu vähemmän kuin levy ansaitsisi.

Taiteilija teki Janne Lastumäen kanssa Raastinlauluista selvää jälkeä sähkökitaralla ja koskettimilla (maestro soitti parissa biisissä flyygeliäkin) sekä rumpuluupeilla. Ihan niin lähelle laulut eivät tulleet kuin Leinosen keikoilla yleensä: yliveto livetulkitsija on parhaimmillaan lauluissa joiden sisälle hän sulkeutuu. Ei voi moittia, jos myöhäisteininä kaatuneeseen parisuhteeseen on vaikeuksia palata yli 20 vuotta myöhemmin. Ainakin ronskeimmissa kohdissa itsesensuuri sai Leinosen vetäytymään kauas mikrofonista.

Ilmastointilaitteesta nimensä saanut Olimpia Splendid päätti illan kahden kitaran, basson ja rumpukoneen jumituksella. Myrkynsuloisten murinabassoriffien päälle levitelty keitos hypnotisoi tehokkaasti, vaikka tarttumapintaa allekirjoittaneelle ei ollut nimeksikään. Se kertonee musiikin tehosta jotakin. Takuulla kiinnostavaa, mutta ei kovinkaan jännittävää. Toisille varmasti aivan pirun jännittävääkin. Se suotakoon heille sangen auliisti.

Teksti ja kuvat: Heikki Väliniemi