Squares: Squares, 198?/2019

Nykyään lähes jokainen musiikista jollain tasolla kiinnostunut tietää kuka Joe Satriani on, tai ainakin kitaristin nimi on tuttu. Toista oli 80-luvun alussa, jolloin mies oli vain yksi lukemattomista soittajista, jotka olivat päätyneet San Franciscoon etsimään läpimurron mahdollisuutta. Satrianin ensimmäinen kunnon bändi oli kevyttä rockia soittanut Squares, jonka hän kokosi lankonsa kanssa. kohtalona oli hautautua historian sivuille – aina tähän hetkeen saakka.

Ear Music

Squaresin itsensä mukaan nimetty albumi on koottu 80-luvun alussa tehdyistä äänityksistä, joita on hinkattu ja remasteroitu. Alkuperäiset nauhat on siirretty huolellisesti digitaaliseen maailmaan ja vaikka muokkausta ja putsausta on tehty hartiavoimin ei soundia ole sen kummemmin modernisoitu. Näin Squares kuulostaakin 80-luvun alun aidolta, alkuperäiseltä, kimaltelevalta ja räiskyvältä itseltään, niin hyvässä kuin pahassa.

Joe Satriani pohtii kiekon saatesanoissa, josko yhtyeen räväkkä ja runsas musiikkipaletti oli omaan aikaansa tarpeettomankin runsas. Toinen kompastuskivi saattoi herran mukaan johtua tarpeettoman erilaisista ja ’moderneista’ soundeista, jotka vain olivat aikaansa edellä. En voi kuin kompata kumpaakin ajatuskuviota, sillä ainakin näiden 11 raidan perusteella Squares yritti olla samaan aikaan hiukan kaikkea tuolloin jo mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Eivätkä trion soundit kuulosta lainkaan 80-luvun alulta, vaan sijoittavat sen ennemminkin 70-luvulle ja seuraavan vuosikymmenen taitteeseen.

Nopeatempoisissa biiseissä yhtye kuulostaa toisinaan aivan siltä, kuin se yrittäisi soittaa The Beatlesin alkupään iloisia kipaleita Van Halenin tapaan. Melodiat ovat tarttuvia ja laulu hoituu stemmoja myöten moitteettomasti, mutta yleisöllä on taatusti ollut huuli pyöreänä menoa katsellessa. Etenkin I Need a Lot of Love ja Give It Up pelaavat korttiaan uhkarohkeasti, kunnes Tonight tulee ja puskee itsensä tarpeettoman pitkälle fab fourin kataloogiin jonkin sortin ’kunnianosoituksena’.

Toisinaan uuden aallon tyrskyt tuovat puolestaan pinnalle The Jamin apinointia ja viiden sentin Blondie-pastisseja. Parhaimmillaan tämä linjasto tuottaa Everybody’s Girlin kaltaisia yläkulmaosumia, mutta kolikon toisella puolella lymyää So Used Upin minnekään pääsemätön puskeminen päin uuden aallon harmaampaa laitaa. New wave oli 80-luvun alussa kuitenkin siinä määrin kuumaa ainesta, että sitä kannatti yrittää hyödyntää. Toiset onnistuivat tuossa vain paremmin kuin toiset, eikä Squares tule jäämään historiankirjoihin kultaisen kaavan löytäjänä.

Kummallisin ja selkeimmin ympäristöstään erottuva raita on mahtiballadiksi laskettava You Can Light the Way, jolla bändi kuulostaa isolta progerock-yhtyeeltä. Kuinka ollakaan Satriani on aineistoa remasteroidessaan päätynyt valitsemaan slovarin yhdeksi sinkuksi, sillä siivuhan voisi olla peräisin herran myöhemmiltä sooloilta tai bändeiltä. Toinen kummallisuus on päätösraita I Love How You Love Me, joka on samalla kiekon ainoa coveri. Kyseessä on perusrakkauspoprokkis, jolla Satriani kuitenkin runttaa ja juoksuttaa sormiaan pitkin kitaraansa kuten 80-luvun alun heavy metal bändeillä oli tapana. Tämähän oli tosi rankkaa kamaa aikoinaan kaikesta siirappisuudestaan huolimatta.



Aika mennyt se koskaan ei palaa, mutta ainakin Squaresin perintö on nyt tallessa ja jälkipolvet voivat päästä osaksi 80-luvun alun villejä aikoja San Franciscon kuplivassa musiikkiympäristössä.

Mika Roth