Robert Ensio Niemistö – Tätä on rock’n’roll

Robert Ensio Niemistö on käynyt tutuksi niin soolotöidensä kuin Itä-Hollola installaatio -yhtyeenkin riveistä. Runsaasti materiaalia tuottavan miehen kokoamalla kokoelmalevyllä kuullaankin niin aiemmin julkaisematonta materiaalia, kuin soolokaseteilta ja muista julkaisuista tuttuja kipaleita. Ja onhan mukana luonnollisesti myös pari arkistojen helmeä.

Robert Ensio Niemistön biisikynä on pysynyt ilahduttavan terävänä jo muutaman viime vuoden ajan. Pääpaino on ollut Itä-Hollola installaatio -yhtyeellä, jolta on ilmestynyt pitkäsoittojakin, mutta samalla Niemistö on tehnyt omaa, tinkimätöntä soolouraansa.

Kesäkuussa 2016 julkaistulta ”on kuin kotonaan” -kasetilta mukaan on mahtunut peräti kolme kipaletta. Hei hei aikuiset saa kunnian avata em. kasetin tavoin myös tämän kokoelman, eikä lo-fi soundinen, napakka kitararock ainakaan johdata kuulijaa harhaan. Robert Ensio Niemistö näet rokkaa ja rollaa vapaaherrana tiluksillaan, eivätkä tarpeettomat tyyliseikat pääse torppaamaan fiilistä.

Miten kengät solmitaan yhdistelee matalaa teknologiaa, sähkökitaraa ja lähes ylitulkittuja rivejä, kasaten tarinansa alkuun mitättömiltä vaikuttavista palasista. Tässä seurassa Maailman nopein rumpali vaikuttaa jopa suoranaiselta briljeeraukselta, vaeltelevan sähkökitaran ja jälleen kerran kipakasti haukkaavan tekstin narskuessa mukavasti hampaissa. Tietenkin mukana on myös huumoria, mutta missä määrin, sitä on mahdotonta edes arvioida. Muuhun materiaaliin verrattuna nämä varhaiset helmet vaikuttavat jopa rujoilta ja raaoilta, mutta myös omanlaisensa rehellisyys on olennainen osa Robert Ensio Niemistön tarinaa.

Samaiselta vuodelta ovat peräisin myös niin ikään Fuck Recorsin julkaisemalle kasetille aikoinaan päätyneet Sain surun eräältä japanilaiselta prinsessalta ja Laura. Kipaleista pidempiniminen on akustisine soittimineen kaikkineen suorastaan liikuttava numero, jolla Niemistö onnistuu kuulostamaan hyvällä tavalla Mika Rättön ja Kari Peitsamon reipasmieliseltä hybridiltä, jonka sydänsuruihin on helppo yhtyä. Selviääpä siinä samalla sekin, miksi pilvimuodostelmat ovat joskus taivaalla niin kumman muotoisia. Lauran isokaarinen poprokkaus flirttailee puolestaan 70-luvun glamahtavan rockin kanssa mitä onnistuneimmin ja jälleen yksi Niemistön vahvuus tulee esiteltyä.

Casa De Big Kebab / Falafel House -kasetilla alkujaan kuultu Makkaraperunat on kaikkia edellä mainittuja ralleja dissaamatta Niemistön kirkkaimpia hetkiä rock’n’rollin parissa. Rämisevä Mä meen helvettiin on myös bluesraita paikallaan, mutta Eevan kaltaisen karmilaukauksen olisi voinut vaihtaa Laulu Saaralle -herkistelyyn. Omasta mielestäni nyt ainakin.

Tiedä sitten onko valinnat tehty kokonaisuuden nimissä, mutta huomionarvoista on myös se, että osa kappaleista on julkaistu alkujaan Itä-Hollola installaation nimissä, mikä korostaa soolon ja yhtyeen välisen rajan epäselvyyttä.

Jäljelle jääneet kaksi raitaa ovat oletettavasti aiemmin julkaisemattomia aarteita. Mitä rakkaus on napsuttelee balladivauhdilla, toisen jalan kyntäessä ojan puolella. Kaikkea muuta kuin perussettiä on puolestaan kokoelman ajallisesti mitattuna mittavin numero: yli kuusiminuuttinen Balladi Robert Ensio Niemistöstä. Progen vilvoittavassa varjossa kelpaa lepäillä kun Niemistö laulaa Niemistöstä, tämän haaveista (?) ja unenomaisista tapahtumaketjuista.

Upea artisti, matalateknistä ja rehellistä rockia, mutta miksi näin pieni annos? Toivotaan että lisää on luvassa enemmin kuin myöhemmin.

Mika Roth