Pienet

Pienet - Heinäkuu 2019

11.07.2019

Aili Järvelä: Lainattua EP

Aili Järvelä on Kaustisilta lähtöisin oleva ja tätä nykyä Helsingissä asuva muusikko ja musiikintekijä, joka on syksyllä julkaisemassa sooloalbuminsa. Aiemmin eri yhtyeiden ja projektien kanssa esiintynyt Järvelä jatkaa kansanmusiikin parissa, mutta tällä erää musiikkiin on löydetty uusi, tuoreempi kulma.

EP:n kaikki kolme kappaletta ovat traditionaaleja, mutta niistä kaksi Järvelä on säveltänyt ja sovittanut nyt uudelleen. Näistä etenkin Etkös oo innoittuu suorastaan petergabrielmaiseksi maailmanmusiikki-ilotteluksi, jossa pop ja perinne lähtevät veikeään piirileikkiin. Folk-musiikkiin yhdistettävät soittimet kuten viulu ja kitara saavat vetoapua konehuoneen puolelta, mutta Järvelä ei sorru helppoon halpahalliteknoon, vaan pitää rytmit kurissa ja synteettisen taustalla – onneksi.

Astetta rauhallisemmin samaa kohdetta lähestyy niin ikään oma sävellys Kaste, jolla kuullaan ihan oikeaa bassoakin. Alkuperäistä tekstiä ja melodiaa mukaileva Ei tyynny syömmeni onkin sitten rohkeampi ja arvoituksellisempi numero, jolla Järvelän laululle ja viululle on varattu mittavampi tila, vaikka synamahtailu paisuukin lopussa Euroviisu-mittoihin. Raikasta ja erilaista kaivataan aina, joten jään odottelemaan albumin seuraavia, syksyksi luvattuja osasia, joista rakentuu sitten lopulta täysi pitkäsoitto.

Mika Roth

Callo: Skeleton Crew EP

Porilainen Callo rymisteli vielä viimevuotisella Earth a.m. -EP-levyllään grungen parissa, mutta nyt on kurssin suunta muuttunut monta piirua. Skeleton Crew EP onkin enemmän jossain utuisen postrockin yläpilvissä viihtyvää leijailua, kuin raskasta ahdistuspaahtoa.

Ensimmäisellä kuuntelukerralla yllätys oli suurin, kun sitä odotettua ja hiukan pelättyäkin ääniräjähdystä ei sitten tullutkaan. Toinen kierros meni vielä totuttautuessa, mutta jo tuolloin ryhmän eteerinen, harsomainen ja yksityiskohdissaan rikas uusi tyyli hiipi ihon alle, eikä vaikutus ole sittemmin kaikonnut. Sweet Beneathin rauhallisista vesistä nousevat luotomaiset kitarat ja hiljaisuuden rajoilla voimiaan esittelevä laulu koskettavat yhä puhtaudellaan, Skeleton Crew’n uidessa pari astetta tummemmissa ja avaruudellisemmissa sävyissä.

Callo kertoo uuden EP:n toimivan siltana menneen ja tulevan välillä, bändin astuessa ainakin hetkellisesti pois tutuilta kulmiltaan. Mitä seuraavaksi tapahtuneekaan, odotan sitä poikkeuksellisen suurella mielenkiinnolla ja innolla, sillä vaikka uudet biisit ovat muodoiltaan poikkeavia, niiden ytimet ovat ensiluokkaisia. Ja ainoastaan tuolla on lopulta merkitystä.

Mika Roth

Corroder: Doctrine / Instinct
Rämekuukkeli-levyt / Several Casualties Productions / Tuhkaa ja Paskaa esittää Records

Corroder on jyväskyläläinen raskasta, ehdotonta ja raastavaa punkkia soittava kokoonpano, jolta on ilmestynyt oikein kaksi seiskatuumaista peräjälkeen.

Doctrine on neljän biisin kokonaisuus, jolta ei löydy otsikon mukaista kipaletta. Mutta mitäpä moisesta pikkujutusta, kun etenkin A-puolen Nothing potkii dynamiikkansa ansiosta jykevästi oikeisiin kohtiin, soiton liipatessa läheltä metallia.

B-puolen käynnistävä Constructive Criticism vain nostaa kierroksia entisestään, hardcoren hengen höyrytessä tiukassa pieksennässä. Pinnat jo tässä vaiheessa myös vokalisti Akille tinkimättömästä huudosta ja kyvystä tuoda sävyjä näinkin suoraviivaiseen ilmaisuun. Tarpeettoman pitkäksi venytetty Cacophony vie sen sijaan vauhdin ja voiman tähän saakka mallikkaasti kulkeneesta paketista, mikä on vähintäänkin harmillista.

Corroder: Doctrine / Instinct

Instinct-kiekolla on puolestaan kokonaista kuusi siivua, joista yksikään ei ole tosin Instinct-niminen. A-puolen korkkaava Join Us käy suoraan rinnuksiin, puristaen satunnaisen kuulijan vasten betoniseinää ja tarjoten väliin sopivasti hengähdystaukoa. Ecumenance on raita paikallaan, mutta näin tiukassa kisassa käteen jää vain puoliskon pronssitila. Scumilla ottaa aikansa päästä telineistä liikkeelle, mutta kun se lopulta tapahtuu, on käsissä siinä määrin svengaavaa ja runttaavaa paukutusta ettei pahemmasta väliä. Toisinaan rallauksesta on jopa lyhyt matka death’n’rollin kentille.

B-puolen kolmesta iskusta A Long Day on nimensä mukaisesti se pisin, laahaavin ja raskain, biisin keskiosuuden esitellessä suorastaan progehtavia mustuuden syövereitä. Avauksena kuultava Deathwish on kiistatta nimetty jykevimmin, mutta järjettömän mätkeen saralla voiton perii Valid Argument. Kyse ei ole niinkään voimasta ja vauhdista, vaan siitä groovesta jonka bändi onnistuu taikomaan jälleen turpasaunansa kylkiäiseksi.

Kymmenen sivallusta ja korvat soivat, mutta samaan aikaan olo on kumman puhdistunut. Lisää, kiitos.

Mika Roth

Jari Raaste: Ilmalaiva / Candy Dandy
Fonal Records

Nyt on taas mainospuheet melkoisia. Jari Raaste on kuuleman mukaan kotimaisen soulin uusi johtotähti, jonka kahden biisin mittaisella sinkulla soittaa kaiken kukkuraksi big band -muotoinen tähtisikermä.

Johtotähden Ilmalaiva keinuukin halki taivaiden ’mansesoulin’ helkkyessä pilvien tienoilla, neljän minuutin mitan venyessä zeppeliinin ympärille vaivatta. Iso bändi soittaa letkeästi ja puhaltimet sekä naistaustalaulajat kantavat kukin kortensa kekoon. Soundillisesti Ilmalaiva on kuin nostalgian kyllästämä kuva 70-luvun päivistä. Tiedättehän, sellainen jossa kaikki negatiiviset ja ikävät asiat on vain sopivasti unohdettu.

Sokerivaroitukset pärisevät välittömästi Candy Dandyn alussa, lelumaisten kilkatusten jäädessä vain paljetinmitan muovisista joulubiiseistä. Onneksi sähkökitara ja taustalaulajattaret pelastavat ripeästi tilanteen, Raasteen kertoessa siitä mitä bailaamisen ammattilaiselle sitten tapahtuikaan. Onko tämä nyt sitä rubber soulia, josta The Beatles aikoinaan kuittaili The Rolling Stonesille? Kenties, tosin manselainen versio on vielä kaksi piirua kankeampaa, mutta onhan tämä samaan aikaan jotenkin niin hurmaavan hellyttävää.

Mika Roth

Matero: Kainuu EP
Raate Music

Petri Materon muodostama yhden miehen rockmetalli-projekti Matero vakuutti pari kuukautta sitten ilmestyneellä Kelosydän-sinkullaan. Nyt herra on niputtanut sinkkujaan EP-levyksi, jolla musiikin koko kirjo pääsee paremmin oikeuksiinsa. Kuusi kipaletta ja vajaa 25 minuuttia eivät jää kovinkaan paljoa vajaaksi albumin mitoista, mutta ehkä EP on muotona tässä tapauksessa toimivampi sitten kuitenkin.

Ruosteinen poika sijoittuu Materon spektrin amerikkalaisempaan laitaan, mutta lievä keveys musiikin puolella ei oksi tekstin melankoliaa mihinkään. Hieman samoilla kaistoilla kruisailee myös Ontto mies, joka kasvaa kuuntelukertojen myötä EP:n jälkimmäisen puoliskon merkittäväksi pilariksi. Mielenkiintoinen ja ehkä jo tarpeettomankin paljon muusta materiaalista eroava Kuiva maa sopii ankkuriksi, jos ei muuten niin ainakin osoittamaan sen, kuinka pitkän matkan Matero on vajaassa vuodessa taittanut.

Kiekon tärkeimmät numerot ovat kuitenkin uusin sinkkusiivu Aseeton ja jo em. Kelosydän. Niillä Materon raskaammaksi ja runsaammaksi käynyt soundi hipoo jo toisinaan Led Zeppelinin metallisia kylkiä, jos nyt mukana onkin pientä Niskalaukaus/CMX-vibaa.

Mika Roth

Mojo Waves: Anomalies of Normality

En ole kuullut Mojo Wavesista mitään muutamaan vuoteen, mutta nyt bändiin törmätessäni muistin välittömästi seitsemän vuoden takaisen Introducing Mojo Waves -demon. Eli alkuvoimainen ja mehevä 70-lukulainen rock jätti ainakin vahvan muistijäljen. Sittemmin bändin ilmaisu on jatkanut kehittymistään ja vuonna 2019 Mojo Wavesia onkin helpointa kutsua modernilla tavalla punkahtavaksi progebändiksi.

EP:n alku on tappavan tehokas, kun Future of The Past pamahtaa maisemaan. Bändi soittaa voimalla ja vimmalla, mutta silti kaikesta huokuu tarkkuuden ja taituruuden läsnäolo, kun levottomasti tempoileva siivu etenee tiellään. Sinking Ships ei ole huomattavasta identtisyydestään huolimatta aivan samanlainen herkkupala, mutta biisikolmikon mittavin numero niin otsakkeen kuin minuuttienkin puolesta korjaa taas kurssin korkeutta. Of Salt and The Earth tuntuukin miltei popahtavalta melodisuudessaan, noin Mojo Wavesin mittapuulla nyt ainakin, mutta bändi saavuttaa tämänkin voiton ilman ainuttakaan kompromissia.

Aallot lyövät korkeammalle ja vuosien saatossa Mojo Wavesin oma soundi ja biisintekoprosessi ovat vain jalostuneet. Punkin puolelta on omaksuttu asenne, progesta vapaus ja keskustassa roihuaa rockin vapaa liekki, joka saa alati uusia muotoja. Vapaata musiikkia genreaitojen tuolta puolen.

Mika Roth

Mädäntyneen jumalan silmä: Musta myrsky

Missä kulkee black metalin ja mustuutta tihkuvan noisepunkin raja, sieltä voi löytää vuonna 2015 perustetun Mädäntyneen jumalan silmä -yhtyeen.

Jo nimellään näkemystään julistavan ryhmän musiikin ytimessä lepäävät negatiiviset tunnot. Tarkemmin sanottuna suru, viha ja pelko, jotka kumpuavat maailmamme sydämen mustuudesta. Olemme vain lauma kaiken tieltään kuluttavia eläimiä, joiden yllä ei ole jumalia, ihmeitä tai oikeastaan mitään kaunista ja arvokasta. Neljän varsinaisen kappaleen lisäksi kiekolle on sijoitettu Myrsky nousee -intro ja Rauha -outro, joita ilmankin olisi kyllä tultu toimeen.

Varsinaisista pommeista jykevimmin henkilökohtaisen kammioni jysäyttivät dynaamisuudella pelaava Paha omena sekä joukon ylivoimaisesti mittavin siivu, Kylvö, jolla on havaittavissa omanlaistaan julmaa eeppisyyttä. Soundien koliseva raastavuus on periaatteessa pahasta, mutta tässä yhteydessä tekniset rajoitteetkin pelaavat bändin pussiin.

Mika Roth

Piennar: Pilvet puuttuvat tasaiseen

Piennar on syksyllä 2018 perustettu kotimainen pop-yhtye, joka liikkuu luontaisesti kokeelliseksi mielletyn musiikin äärellä. Nelihenkisen yhtyeen ensimmäiselle julkaisulle on päätynyt kolme kappaletta, joilla pop-musiikin pientareita ylitetään riemullisen rohkeasti.

Samat tähdet yllättää pehmeää lämpöä ja säröisyyttä yhdistelevällä soundillaan, joka jälkimmäisellä puoliskolla vaihtuu hetkeksi bassosynan kiihkeän pulssin ja laulelman törmäystestiksi. Sisaruksensa tavoin viisiminuuttinen Matka astuu rohkeasti progemman ilmaisun pariin, polveilevan laulun ja soitinten välisen vuorovaikutuksen yllättäessä jälleen toistuvasti. Muotoja on työstetty koko bändin voimin, mutta sovitukset eivät ole ajaneet itse kappaleiden edelle, vaikka Piennar osaakin hämätä, yllättää, ilahduttaa ja häivyttää jälkiään. Näin värikkäässä seurassa rauhallisempi, lyhyempi ja melankolisella tavalla kauniimpi Edes äärettömyys vaikuttaa jopa seinäruusulta, mikä on kyllä huutava vääryys.

Piennar iskee ensimmäisellä julkaisullaan sellaiseen osaan musiikkimaailmaa, jossa ei ole koskaan ongelmaa ylikansoituksesta. Laulaja-pianisti Tiina Koskisen säveltämät ja sanoittamat kappaleet ovat saaneet kiehtovia muotoja, joista soisi useammankin pääsevän nauttimaan.

Mika Roth

Radien: Aste EP
Bunkkeri Records

Radien on helsinkiläinen vuonna 2014 perustettu bändi soittaa äärimmäisen hidasta ja raskasta sludge/doom metalia. Aste EP-levylle onkin päätynyt vain kaksi kappaletta, päälle 12 minuuttinen Tunne ja tätä pari minuuttia lyhyempi Haudat.

Radienin musiikki porautuu jonnekin normaaliksi miellettävän tuolle puolen, jonnekin missä tajunnanvirta saa viedä mustaakin mustempia ajopuita kohti kaiken mahdollisen mittakaavan murskaavia putouksia. Hitaasti, julmasti, vääjäämättömästi. Oikeastaan metallistakin on tässä yhteydessä aika harhaanjohtavaa puhua, sillä vaikka säröinen ja muriseva sähkökitara soi, on yhtyeen massiivisuus ja ehdottomuus jotain sanoinkuvaamatonta. Verkkaisesti päälle luhistuvien äänivallien seassa rytmisoittimet nuijivat pitkillä radoillaan, kadotettujen sielujen huutoa muistuttavat vokaalit hyytävät mieltä ja kaiken murskaava äänivalli päälle monoliitin tavoin.

EP:n teema on kuuleman mukaan henkinen ja fyysinen yksinäisyys. En lähde väittämään vastaan, vaikka huudoista ja lanauksesta vaikea on nyansseja erottaakaan. Olipahan totaalinen kokemus.

Mika Roth

Tams: Aikahyppy 1
Tuukan Tuotanto & Produktio

Tams on joensuulaisen Tuukka Tamsin melankolista synamusiikkia luova yhden miehen yhtye, joka vastaa materiaalinsa kirjoittamisesta, kaikenlaisesta toteuttamisesta sekä äänittämisestä. Ensimmäisen sinkkunsa kesällä 2018 julkaissut mies on saanut valmiiksi viiden biisin mittaisen EP-levyn, jolla siipi on maassa ja ajassa matkataan suuntaan jos toiseenkin.

Elämän valttikortit ovat siis hukassa ja porstuasta löytyy vain kaksi vasenta kenkää, mutta elon kinttupolkua pitää silti vaeltaa eteenpäin. Tams on göstamaiseen tapaan pahoillaan jopa siitä, kun toisen on pitänyt katsoa samaa vanhaa pärstää niinkin pitkään, minkä jälkeen kertojan onkin jo aika poistua takavasempaan. Härksin retroiset kasarisynasoundit ja kuulaaksi muokattu laulu ovat kieltämättä melko suoraa Leavingsia, tosin Piilossa vihjaa myös lukkarinrakkaudesta Angelo Badalamentin suuntaan.

Aikahyppy 1 on kuin ammeellinen peräksi antamista, sydänsuruja ja elon tuskaa, jossa on silloin tällöin kiva rypeä. Ollaanhan sitä tässä kuitenkin ihka oikeita suomalaisia, suoraan sieltä pohjantähden alta.

Mika Roth

Unknown Decoy: Seeking The Sun
Inverse Records

Jyväskyläläinen rallikuskienglantia suosiva Unknown Decoy antoi jo myrskyvaroituksen taannoisella Davaj! -sinkullaan, saatesanojen lupaillessa tuolloin popin, stonerin ja ladaismin helmiä tulevilta tallenteilta.

Tuore EP on kieltämättä melkoinen möhkäle metallin, rockin ja näiden mitä moninaisempien alamuotojen sekamelskaa, jossa punainen lanka vaihtuu kuin luonnostaan lennossa toiseen. Päätöksenä maisemaan kajahtava Flash väläyttää hanurin (siis sen soittimen) lisäksi stonerin sabbathmaisia viittoja, em. Davaj! voitaneen ymmärtää Lada-matkailuksi, ja The Men funkkaa ja pauhaa kuin härmäversio Rage Against the Machinesta, tosin mitä kiikkerimmällä kulmalla. Pop? Sitä en tästä keitosta kyllä löytänyt.

Eikä Unknown Decoy toisaalta kaipaakaan sisäistä The Beach Boysiaan, sillä näilläkin eväillä päästään jo kauas ja korkealle, kunhan bändi vain muistaisi jossain vaiheessa päättää, että mitä tässä oltiinkaan tekemässä. Kelpo rockia, muhevaa metallia ja ennen kaikkea hymyn suupieliin nostattavaa puolivillaista outorock-kohkausta. Livenä tämä retkue mitä luultavimmin tappaa niin talossa kuin puutarhassa.

Mika Roth

Freud, Marx, Engels & Jung / Kantriartistit avohakkuita vastaan -split
Stupido Records

Tässä on pieni pala suomalaista musiikkihistoriaa, sillä Eksynyt löytää on Pekka Myllykosken ja Freud, Marx, Engels & Jung -yhtyeen viimeinen levytetty kappale. Syöpä kaatoi pian tämän jälkeen Myllykosken, eikä biisillä kuullakaan enää parhaiden päiviensä vokalistia, mutta ehkäpä juuri vaikean sairauden takia ilmaisuun on myös hiipinyt roppakaupalla herkkyyttä ja pehmeyttä.

Eihän biisi todellisuudessa mikään suuri helmi ole Freukkareiden mittapuulla, mutta perusvarmaa tunnelmointia silti. Lyriikoissa Myllykoski taiteilee myös ovelasti etsimisen, hukkaamisen ja löytämisen termeillä osoittaen, että kynä pysyi vahvasti kädessä loppuun asti.

Mystinen metsätyömies on sitä vastoin yksi Freukkareiden suurimmista kappaleista, mitä tuskin kukaan lähtee kiistämään. Myllykoskesta kertovan dokumentin tunnussävelen esittää sinkulla Kantriartistit avohakkuita vastaan niminen tähtisikermä/koalitio. Mukana on melkoinen määrä eri vokalisteja, mutta oleellista ei kuitenkaan hukata, kun tarpeeton diivailu ja sooloilu jätetään sikseen. Sitä paitsi kipalehan on aiempaa kantrimmista vaatteistaan huolimatta kerrassaan ensiluokkainen.

Mika Roth

Linkopii & Merries: Hailuoto -split
Royal Mint Records / Viihdekasetit

Linkopii on roisia mutta samalla sopivan popahtavaa kitararokkia luova yhtye, joka syntyi duona ja kasvoi ennen debyyttikeikkaansa nykyisenlaiseksi nelikoksi. Esikoisalbumi Nahkaa niputti kokonaista 14 biisiä samoihin kansiin, ja tälle splittikassullekin on lohjennut kolme napakkaa kipaletta.

Avaukseksi sijoitettu I Was Born esitetään yllättäen lontooksi, eikä veto oikein lähde liikkeelle kovasta puristuksesta huolimatta, tai sen takia. Naulakossa on sitä vastoin puhdas täysosuma, rokin roiskuessa komeasti ja korkealle, rentoutta ja rullaavuutta kuitenkaan menettämättä. Kuusi ja puoliminuuttinen Shoshanna on lähes yhtä pitkä kuin kaksi aiempaa siivua yhteensä, mutta melodisempi ja kiireettömämpi biisi on pitkine väliosineen ja täytteelle vaikuttavine taustapuheineen kaikkineen lopulta ihan kelpo numero.

Pidemmän historian omaava Merries jatkaa leppoisan indiepoprockin soittamista. Splitille päätyneistä kolmesta kipaleesta lyhin, napakoin ja tarttuvin on tietysti ensimmäisenä kuultava Future of The Sky, jolla bändin riisuttu ja silti niin rikas soundipaletti levittäytyy mitä miellyttävimmän viltin lailla hartioille. Lämpöä ja hyvää fiilistä huokuu myös instrumentaaliraita Juniper, jolla angloamerikkalainen kitarapoprokkailu vain jalostuu. Bigfoot käpertyy isoine jalkoineen tahollaan olohuoneen sohvan nurkkaan, kuin nuori Syd Barrett konsanaan, miellyttävän ahdistavuudenkin kääntyessä vahvuudeksi.

Bändien yhdessä esittämä Leperchaun onkin sitten mitä selvimmin sektorissa ’bonushauskaa’. Rokkikummailua, murisevaa kitaraa ja aivan liian monta vokalistin kaltaista. Stressaavaa, mutta tarkemmin ajateltuna aika hyvällä tavalla.

Mika Roth

Lukukertoja: 4713