Ray Connolly: John Lennon – legendan elämä 1940-1980

John Lennon on kiistatta yksi rockin kaikkien aikojen merkittävimmistä henkilöistä. Hänen johtamansa The Beatles oli vuosia maailman suurin bändi, jonka synnyttämä beatlemania rikkoi jotain vanhoista yhteiskuntarakenteista ja tottumuksista pysyvästi. Ray Connolly kävi aikoinaan monia pitkiä ja syvällisiä keskusteluita Lennonin kanssa. Niitä pohjana käyttäen Connolly on yrittänyt löytää oikean, elävän ja aidon miehen historian rakentaman legendan takaa.

Minerva Kustannus

John Lennon on kasvanut legendana jo niin valtaviin mittoihin, että hänet tuntee eittämättä merkittävä osa jopa nykyään planeetallamme elävistä ihmisistä. The Beatlesin nokkamies ja toinen suuri voimahahmo oli kuitenkin kaikkea muuta kuin simppeli ja helposti lähestyttävä unelmavävy. Fab Fourin noustessa maailmanmaineeseen Lennon osoittautui nelikon vitsiniekaksi ja terävän sanan säilän yllättävimmäksi heiluttelijaksi, josta oli lähes mahdotonta sanoa, että koska hän oli tosissaan ja koska taas ei.

Connolly lähtee purkamaan Lennonin myyttiä tämän lapsuudesta ja niistä traumoista, joita hänen on täytynyt saada nopeasti erilleen päätyneiden vanhempiensa kautta. Lennon koki suurimman osan elämästään jääneensä isänsä hylkäämäksi, eikä suhde äitiinkään ollut läheinen, koska täti vastasi hänen kasvatuksestaan. Lennonista kasvoi nopeasti johtaja, joka tarvitsi aina lähelleen jonkun toisen, jonkun joka hyväksyi hänen ideansa ja tekonsa kyselemättä turhia.

Ei tarvitse olla rakettitieteilijä löytääkseen miehen myöhemmästä liitosta Yoko Onoon kanssa piirteitä, jotka vaikuttivat ulkoapäin tarkasteltuina jopa lapsen ja äidin keskinäiseltä suhteelta. Toisaalta kun Lennon sai ensimmäisen lapsensa Cynthia Lennonin kanssa, ei hän osannut olla juuri omaa isäänsä parempi osallistuja perheasioissa. The Beatlesin suuri läpimurto muutti tietysti osaltaan kaiken, koska Lennon ei voinut enää koskaan olla vain tavallinen perheenisä – ei ainakaan 60-luvun Britanniassa, mutta eipä nuori herra oikeastaan edes yrittänyt tosissaan.

Connolly piirtää Lennonista omanlaisensa ajopuun, joka ilmi itseensä vaikutteita kaikesta ja kaikilta, ja kykeni muuttamaan ne joksikin omakseen. Jos nämä ominaisuudet olivatkin toisinaan haitaksi arkielämässä, niin musiikin saralla ne johtivat kuitenkin johonkin uskomattoman suureen ja upeaan. Connollyn mielestä Lennon tarvitsi aina tukihenkilön lähelleen, ja kun tuo henkilö oli muutaman vuoden ajan Paul McCartney, osuivat kaikki tähdet kohdilleen ja maailma sai nauttia kaksikon nerouden hedelmistä. McCartney saattoi myös olla se henkilö, joka oikeasti pääsi lähimmäs ’oikeaa Johnia’, jopa hänen ympärilleen rakentamien muurien harjalle saakka.

Kadehtiko Lennon sitten McCartneyn ulkomuotoa ja tämän kykyä pärjätä myös omillaan, kuten usein on väitetty? Mitä luultavimmin kyllä, mutta samaan aikaan kaksikon välillä oli erityislaatuinen side, jonka olisi suonut kestävän pidempään. Lennonin julmempi puoli esittäytyy puolestaan oman perheen lisäksi hänen suhtautumisessaan esimerkiksi niin lehdistöön ja mediaan, kuin jopa kahteen muuhun bänditoveriinsakin.

George Harrison ja Ringo Starr saivat jäädä The Beatlesin takapenkkiläisiksi, mutta toisaalta juuri Lennonin tahto oli se, että nelikosta jokainen sai vuorollaan laulaa ja nauttia parrasvaloista. Fab Four oli neljän nuoren miehen yhteinen bändi, joka vaikutti ulospäin erittäin demokraattiselta. Mikä taas rikkoi ajan yleisiä kuvioita ja sopi Lennonille paremmin kuin hyvin. Eikä mikään toisaalta sopinut hänelle paremmin kuin toisten yllättäminen ja vastavirtaan kauhominen.



Lennonin soolovuosia on pidetty yleensä lähinnä hukattujen mahdollisuuksien ketjuna, josta vain Imagine nousi jotenkin esiin. Connolly on pitkälti näillä samoilla linjoilla ja tuo esiin sitä, kuinka Lennon ei enää vastannut elämässään oikein mistään Onon pidellessä lankoja käsissään. ’Kaappasiko’ Ono siis Lennonin häkkiinsä? Tuskin, sanoo Connolly. Lennon vain halusi olla sivussa, poissa parrasvaloista ja New Yorkin miljoonakaupungin hyörinnän suomassa piilossa se viimein onnistui.

Jopa Lennonin rauhankampanjat nähdään tässä kontekstissa myös enemmänkin eräänlaisena irrottautumishaluna – keinona muokata puhtoinen Beatle-Lennon joksikin vakavammin otettavaksi. Kenties jopa ihka aidoksi taiteilijaksi. Hinku taiteilijoiden joukkoon sai hänet myös luomaan ei-niin-onnistuneita taidemusiikkipalasia Onon kanssa, sekä performansseja joiden tarkoituksen vain kaksikko itse taisi ymmärtää.



Kuka tuo kulttuurinen imusieni, ja musiikillinen sekä ideologinen kameleontti sitten lopulta oli? Suoraa ja täysin tyhjentävää vastausta saamme tuskin koskaan – vaikka Lennon vielä eläisi tänäkin päivänä – mutta Connollyn kirjaa lukiessa näitä ajatuksia on mukava pyöritellä.

Mika Roth