Kaiken voittava Pelko
19.05.2019
Pelko sai alkunsa noin neljä vuotta sitten, kun Hopeakala-bändi hajosi. Uuden ryhmän ytimen muodostivat vokalisti/kitaristi Niilo Tenkanen, vokalisti/basisti Saara Kemppainen ja rumpali Marko Virta, jotka kaikki kuuluivat myös vanhaan yhtyeeseen. Uuden startin myötä indiepop vaihtui säröisempään rokkiin, jota ryhmä ryhtyi kutsumaan traumarockiksi.
Pelko täydentyi sittemmin nelikoksi, kun kitaristi J-P Cavonius liittyi mukaan vahvuuksiin, eivätkä musiikillinen ja tyylillinen linja pohjautuneet minkäänlaisiin kompromisseihin.
Niilo: - Alusta asti meillä on ollut ajatus, että Pelko on tosikkobändi. Vältämme kaikenlaista virnuilua ja ironiaa. Haluamme, että Pelon seurassa on suojassa välinpitämättömyydeltä ja voi rauhassa liikuttua ja velloa suurissa tunteissa. Se ei tarkoita, että kaikki olis haudanvakavaa. Pitää olla hetkiä, jotka ovat toiveikkaita, keveitä ja lempeitä.
Julkaisitte ensimmäisen pitkäsoittonne Paino jota vastaan ei voi taistella vuonna 2018 ja nyt on jo toinen albumi, eli Sukupuuttoaalto, ulkona. Kuinka materiaalia syntyi näin nopeasti?
Niilo: - Sukupuuttoaalto muodostuu pääosin materiaalista, joka on sävelletty debyytin äänitysten aikana tai sen jälkeen. Ainoastaan Uudestisyntynyt on vanha biisi. Kun viime syksynä aloimme hahmottelemaan albumia, karsimme biisit noin kolmenkymmen demon joukosta.
Niilolla onkin materiaalia syntynyt jo poikkeuksellisen varhaisessa vaiheessa.
Niilo: - Tein ensimmäisen biisini 3-vuotiaana. Sen nimi oli Presidentin juhlamarssi ja siitä lähtien itselläni on ollut kipinä tehdä omia sävellyksiä.
Entä missä määrin kiekot ovat sisaruksia keskenään? Vai ovatko nämä enemmänkin sisarpuolia, serkkuja tai vain kaukaisia sukulaisia toisilleen?
Saara: - Levyt ovat mielestäni sisaruksia, sillä sitä mitä ensimmäisessä kokeiltiin, tehtiin toisessa kristallinkirkkaalla näkemyksellä. Vai voiko noin sanoa sisaruksista? Ehkä myöhemmin tehdään sitten kreisejä teemalevyjä CMX:n Talvikuninkaan ja Absoluuttisen Nollapisteen Suljetun malliin.
Sisaruksia nämä allekirjoittaneenkin mielestä ovat, vaikkakin sopivasti erilaisia. Esikoisenne oli kova ja säröisä kitararock-hyökkäys, ja mielestäni Sukupuuttoaalto on rakennettu melko samoilla palikoilla, mutta jotenkin biisit ja erityisesti niiden sovitukset ovat nyt hyvällä tavalla hiotumman ja valmiimman oloisia. Mihin suuntaan halusitte viedä yhteen soundia toisella albumilla, vai saivatko asiat tapahtua enemmänkin luonnostaan?
Saara: - Aika paljon me kuunneltiin demoja, soiteltiin niitä, ja mentiin siihen suuntaan, mikä tuntui luontevalta. Jonkin verran yritettiin hakea levylle sitä soundia, joka meillä on livenä, eli ehkä mukaan tuli vähän enemmän raakuutta ja rokkia. Taisimme ylipäätään vain tulla paremmaksi siinä, mitä teimme.
Niilo: - Uskon, että tuohon valmiimpaan fiilikseen on vaikuttanut ennen kaikkea keikkailu. Viime vuonna ahkeran keikkailun ja debyyttialbumin tekemisen myötä meille alkoi hahmottua tarkemmin, miltä haluamme Pelon kuulostavan.
Tiiviiltä vaikuttava nelikko kasvoi tuotantovaiheessa, kun taiteellinen tuottaja ja äänittäjä Tuuli Kristola, miksaaja Kia Ryhänen ja masteroija Minerva Pappi astuivat mukaan kuvaan. Kolmikosta jokainen vaikutti Pelko-soundiin ja Kristola erityisesti siihen, mitä biisejä levylle otettiin ja missä järjestyksessä ne kuullaan.
Sävellykset ja sovitukset on kirjattu koko ryhmän nimiin, mikä on johtanut Saaran mukaan toisinaan kovaankin vääntöön eri ratkaisuista. Luomisprosessin ei kuitenkaan pidäkään olla silkkaa auteretta, sillä tulen avulla saavutetaan kestävämpi terä. Kiitosta tässä välissä saa jälleen tuottaja Kristola, joka sitoi levynteon aikana moninaisia näkemyksiä taiten yhteen.
Bändidemokratiakin toimii, sillä Niilon mukaan kaikki saavat ehdottaa muutoksia biiseihin, mutta tiukassa paikassa säveltäjä saa ratkaista, millä edetään. Sovittamiseen käytetään myös runsaasti aikaa, mikä toki kuuluukin lopputuloksessa.
Tekstit ovat peräisin kahdesta kynästä, eli Saara ja Niilo ovat vastanneet lyriikoista. Tuolla saralla rajat ovatkin sitten tarkemmin piirrettyjä, sillä niitä eivät muut saa sorkkia. Ehdotuksia toki voidaan esittää, mutta harvemmin ne johtavat mihinkään muutoksiin.
Saara: - Ajattelen että kirjoittaminen on tästä taiteen prosessista se yksinäinen osuus, jossa ei voida aidosti koskaan tehdä ryhmätyötä. Jotkin biisit esimerkiksi ovat saaneet innoitusta olemassa olevista ihmisistä, ja silloin on pakko pitää omasta ajatuksestaan kiinni.
Saara: - Lyriikat ovat minulla päiväkirjamatskua, eli kirjoitan ensin itsestäni ja ajatuksistani, ja niistä säkeistä alan muodostaa tarinoita ja kuvaelmia.
Niilo: - Mun tekstit on nykyään ehkä vähemmän päiväkirjamaisia kuin aiemmin. Yleensä ne syntyvät säveltämisen kanssa yhdessä. Soittelen kotistudiossa biisiä läpi, vellon sen äänimaisemissa ja merkityksettömyyksien meressä ja joskus saan kiinni jostain tarinasta tai tunnelmasta ja aihiot alkavat yhdistymään biisiksi.
Albumin keskimmäinen kolmannes on kasvanut omaksi suosikikseni. Sukupuuttoaalto soi jylhästi jopa hieman noisenkin rajoilla, Komeetta yllättää syvillä sävyillään ja popahtavampi Näit minusta unta on kuin reilu kädenojennus Kentin suuntaan. Tässähän piirretään melkoinen kaari tyylikirjojen kartalla ja silti kaikki kuulostaa paikallaan olevalta. Oliko juuri oikeiden biisien levylle löytäminen ja sen oikean biisijärjestyksen asettuminen kovankin työn takana?
Saara: - Kiitos kehuista! Oikeastaan valitsimme levylle ne sillä hetkellä hyvältä kuulostavat biisit ja luotimme siihen, että Pelko-koneesta putkahtaa ulos riittävän tasaiselta kuuloista tavaraa. Meillä on kuitenkin vahva näkemys soundista, johon mahtuu kyllä diskokomppi ja ahdistussärömuuri vierekkäin. Biisintekijän kynää ohjaa joku tuntematon voima ja alitajunta, enkä minä ainakaan tiedä mitä sieltä tulee, ennen kuin on valmista. Toisaalta, sellaisiakin biisejä olen tehnyt, joita ei koskaan Pelolle kehtaisi antaa.
Niilo: - Tuo osuus levystä on myös oma suosikkini. Näit minusta unta on kuin onkin Kentin inspiroimana sovitettu biisi. Tulevaisuuden kannalta on ehkä lupaavaa, että Komeetta ja Näit minusta unta ovat kaikkein tuoreimmat biisit albumilla. Ne syntyivät vain hetki ennen studiosessioiden alkamista. Levyltä jäi pois joitain vahvoja biisejä, jotka eivät juuri tälle levylle sopineet. Voi olla, että ne muodostavat rungon seuraavalle levylle tai teemme niistä irrallisia sinkkuja.
Mistä Uudestisyntynyt oikein kertoo? Mikä on tuo liekki ja missä määrin puhutaan fyysisestä ja psyykkisestä maailmasta?
Niilo: - Biisissä palaa lapsuus ja traumat. Palaako jotain fyysistä sieltä lapsuudesta, jää kuuntelijan päätettäväksi. Joskus olen kyllä kyynisimpinä ja huonoimpina hetkinä väittänyt, että siinä palaa se kyläkoulu, jonka jättämiä traumoja olen joutunut selvittämään koko elämäni. Tosiasiassa en toivo yhdenkään koulun palavan ja minulla on paljon myötätuntoa pienille kyläkouluille ja syrjäisille kylille, jotka rakennemuutoksen keskellä eivät pysy ylikiihtyneen finanssikapitalismin johtaman maailman tahdissa. Tavallaan biisi kertoo itsessään biisintekemisestä ja siitä, miten biisejä tekemällä voi päästä menneisyydestään yli ja syntyä uudelleen. Ehkä ne liekit ovat sähkökitaran voimasoinnut, joiden johdattamana osaa päästää irti ja syntyä uudelleen?
Pelko on keikkaillut aktiivisesti uuden levyn tiimoilta, eikä Sukupuuttoaalto-albumin mitään raitaa ole tarkoitus jättää pois keikkaseteistä, jos nyt joka keikalla ei välttämättä ihan koko kiekkoa kuullakaan. Niilo korostaa vielä monisanaisesti keikkailun mahtavuutta ja kaveribändien kanssa kiertämistä, joten ainakin keikka-asenne on optimaalinen.
Mikä on suurin pelkonne, entä mikä on peloista turhin?
Saara: - Pelkään, että ihmiset ympärilläni vain huijaavat pitävänsä minusta ja oikeasti pitävät minua kamalana. Toinen pelkoni on syvä vesi, kuten ajatukset valtameren pohjasta ja sukellusveneellä matkustamisesta. Tuo ensimainittu on varmasti myös omista peloistani turhin ja estävin.
Niilo: - Vaikea kysymys. Mulle on jäänyt lapsuudesta aika voimakas pelko siitä, että olen ärsyttävä ja ihmisenä jotenkin "liikaa". Se on tavallaan myös turha pelko niin kuin traumojen aiheuttamat pelot monesti ovat.
Tulevaisuuden horisontit ovat vielä usvaisia, mutta Saara lupailee uusia aluevaltauksia – sekä lisää musavideoita. Seuraava pitkäsoittokin siintää jo ainakin ajatuksissa, löytyy sille sitten kumppania levy-yhtiöstä tai ei.
Bändi korostaa keikkailevansa lähtökohtaisesti miltei missä ja miten vaan, eikä isoja rahoja tarvita magneetiksi. Kannattaakin siis ottaa Saaraan yhteys, mikäli löytyy hyvä keikkaidea. Mutta nyt on loppusanojen aika, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.
Niilo: - Meillä on jonkinlainen unelma olla kuin sellainen 80-luvun rokkibändi, joka kiertää koko Suomen maan heittäen yläfemmat niin ulkopuolisten vaihtoehtotyyppien kuin kapakoiden kantajenginkin kanssa Stadin Lepakkomiehessä, Mikkelissä, Pihtiputaalla ja Rovaniemellä.
Saara: - Toivoisin, että kaikki tekisivät taidetta edes jollain tavalla elämässään ja käsittelisivät elämän moninaisuutta ja synkkyyttä, ja menisivät itseensä syvemmälle. Mielestäni se on ihmisen olemassaolon tarkoitus.
Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Alex Holst, Ville Ala-Lipasti
