TNT: Encore – Live in Milano
29.04.2019
Norjan hard rock -ylpeys TNT on vaihtanut tasaiseen tahtiin laulajaansa. Huhtikuussa 2017 ryhmän keulilla oli taas vaikuttanut jonkin aikaa vokalisteista pitkäaikaisin. Tony Harnellin yhdistäessä voimansa kitaristi Ronni Le Tekrøn ja rumpali Diesel Dahlin kanssa oli lauteilla jälleen kolme viidesosaa klassisesta 80-luvun kokoonpanosta. Nyt Harnell on poistunut taas joukosta, mutta ainakin asianmukaisesti kuvattu keikka jäi jäljelle noista kunnian päivistä.
Frontiers
TNT ei koskaan varsinaisesti murtautunut hard rockin mestaruussarjaan, mutta etenkin 80-luvun lopulla yhtye oli jo pääsemässä mainioon vauhtiin. Sitten vain ajat muuttuivat, eikä glamin tuoksuinen hard rock ollut enää kovinkaan muodikasta. Myös TNT löi aikoinaan spandexit naulaan, mutta otettuaan neljä vuotta happea, ryhmä teki paluun miltei samassa kokoonpanossa. Tuon jälkeen norjalaiset ovat julkaisseet sitkeästi uutta materiaalia ja pitäneet kiinni alkuperäisestä linjastaan.
Huhtikuussa 2017 bändi oli mitä mainioimmassa vedossa Milanon Frontiers Rock Festivalilla, jolla ryhmän miltei puolentoista tunnin mittainen keikka taltioitiin. Estradi ja tila eivät ole mitään suuren suuria, mutta bonuksena yhteys yleisöön on välittömämpi, mikä ruokkii mitä selvimmin etenkin Le Tekrøn ja Harnellin energisyyttä. Toisaalta basisti Ove Husemoen oli liittynyt vahvuuksiin vasta vuonna 2016, joten herran lievää varauksellisuutta ja jäykkyyttä ei sovi ihmetellä liikoja. Takalinjoilla Diesel Dahlin taonta on aina yhtä luotettavan jykevää, ja kosketinsoittaja Roger Giltonin arvo taustalaulajana on miltei mittaamaton, kun on aika ryhtyä harmonioihin.
Bändin settilista rakentuu luonnollisesti niiden kiekkojen varaan, joilla Harnell on ollut mukana. Niinpä vuosina 2007-2010 ilmestyneet The New Territory, Atlantis ja A Farewell to Arms -albumit jäävät täysin vaille edustusta. Samoin ryhmän itsensä mukaan nimetty debyytti ohitetaan kylmästi, vaikka toki edes jonkin norjankielisistä siivuista olisi voinut kääntää englanniksi – tai esittää rohkeasti jopa alkuperäiskielellä.
Painopiste lepää näin – eikä oikeasti niin kovinkaan yllättäen – vuoden 1987 Tell no Tales -pitkäsoitolla, jolta kuullaan kokonaista seitsemän raitaa. Kolmella siivulla edustettuina ovat vuoden 1989 Intuition ja vuoden 2004 My Religion, joten kun livellä on mittaa 17 raitaa, niin lopuille tallenteille ei montaa numeroa jää. Eipä sen puoleen: yleisö tuntuu saavan juuri sen mitä odottaakin, joten eivätköhän kaikki ole tyytyväisiä ratkaisuihin.
Harnellin ääni kantaa ongelmitta koko setin ajan, eikä mies säästele itseään vaan vetää kaikki rokkikukon temput ja numerot viihdyttäessään parhaansa mukaan kuulijoita. Seven Seas ja Intuition saavat ansaitsemansa kiitokset, mutta bändin suurin hitti, 10.000 Lovers (In One), taitaa olla jo liian pliisua kamaa italialaiselle yleisölle. Rahdun tuhdimpaa soundia edustavat Forever Shine On ja Invisible Noise tuntuvat sen sijaan kelpaavan mitä mainioimmin.
DVD:n ja CD:n muodostama paketti on kattava, mutta DVD:n ääniradoista 5.1 ei ole kovinkaan kummoisesti miksattu ja tasapainossa. Mukana ei ole mitään ekstroja.
Mika Roth
