Pienet - Maaliskuu 2019
Betony Boyz: Trapvan
Grey Beton Records
Jykevästi nimetty Betony Boyz on Kouvola-Kuusankoski -akselilla operoiva rap-trio. Trapvan on ”Kuusankoski-trilogian” sulkeva digisinkku, jonka kaksi raitaa ottavat vajaat seitsemän minuuttia aikaa.
Ensinnä kuultava Trapvan on rytmiltään ja painoltaan vahvasti etunojainen, miltei vainoharhaisuuteen asti liukuva urbaanin pirunpellon luenta. Naksuttavien ja kolisevien biittien alla juoksee levoton bassolinja, jonka päälle syydetään tekstiä huippunopealla tulituksella. Alle kolmeen minuuttiin on runnottu runsain mitoin rivejä, mutta puuroutuminen vältetään vaivatta, mistä pinnat betonipojille. Lähiöprinsessa onkin sitten ihan toiselta laidalta ostarin betonikenttää. Nyt liikutaan hitaammin, pidemmillä harppauksilla ja pehmeämmillä soundeilla, vaikka taustalla vaanivaa pahaenteisyyttä ei täysin pois haihdutetakaan. Taitaa olla ihan analoginen syntetisaattori, joka siellä seinustoilla maalailee – mikä on siis vain ja ainoastaan positiivinen asia.
Urbaani ahdistus on aiheena kovasti koluttu näinä päivinä, mutta Betony Boyz osaa löytää ikiaikaisiin aiheisiin tuoreita kulmia. Ja siitähän musiikissa, sekä tarinankerronnassa yleisestikin, on lopulta kyse.
Mika Roth
Bloodscape: Heralds From the Void
Tämänkertaisen koosteen rosoisin ja raskain luku on kiistatta
Bloodscape. Kiteeläisen yhtyeen sludge/doom murskailu kun on suoraa sukua
Type O Negativen ja sitä edeltäneen
Carnivoren touhuille. Eikä tässä siis pussailla mitään tyttöystävän tyttöystäviä, vaan möyritään huomattavasti hurmeisimmissa lätäköissä. Mainittakoon myös kotoinen
Barathrum sekä Amerikan ihme
Crowbar vertailun kiintopisteitä pohdittaessa.
Keväällä 2018 perustettu Bloodscape iskee kirveensä heti ensiheilautuksella silmien väliin, koska A-puolen starttaava
Nameless Grave ryömii ihon alle ihanan inhalla tavallaan. Vielä tuotakin sekopäisempi on B-puolen avaava
Heartworm, jonka mielipuolisessa tempoilussa voi tuntea seinien puristuvan hitaasti kohti omaa päänuppia. Soundit ovat saastaiset, kitarat rouhivat ja raastavat, vokaalit nousevat jostain viemärinmutkasta – eli toisin sanoen: täydellistä. Kaksi muuta numeroa eivät yllä aivan samoihin sfääreihin, vaikka
Statue of Doom kiistatta doomailee tahollaan mallikelpoisesti – raita vain kuulostaa seurassaan kovin tavalliselta.
Mika Roth
Dega Lee: Metsän tarinaa / Pihkaa
Garden Cottage Music
Dega Lee on julkaissut ensisinkkunsa, mutta ikää bändillä on jo yli 25 vuotta. Yhtyeen kohtaloksi koitui jäädä eräänlaiseksi väliinputoajaksi, harrastebändiksi, joka tallautui arjen ja muiden musiikkiprojektien jalkoihin. Mutta siinä missä 99 sadasta vastaavasta bändistä unohtuu ainiaaksi, on Dega Lee saanut nyt avattua julkaisupäänsä.
Ja onneksi näin on tapahtunut, sillä seiskatumaiselle päätyneet kaksi biisiä ovat kerrassaan hienoja poprock-siivuja.
Metsän tarinaa kertoo läheisestä suhteesta luontoon, korpeen ja sen suomaan mielen hiljaisuuteen, kaiken toisarvoisen kaikotessa aatoksista. Kertoja kulkee puiden siimeksessä, eikä ole väliä miksi hän on siellä, sillä tärkeintä on tila, tunne ja yhteys. Sävellys on kuin mitä onnistunein yhdistelmä
Jethro Tullin luonnollisuutta ja modernin rock-runouden virtaa, josta mm.
Eels on löytänyt monia jalokiviään.
B-puolen
Pihkaa toistaa yhtyeen tarinaa, tai niin olen tekstiä ainakin tulkitsevinani, kuulaan soundin herätellessä mielikuvia
Kauko Röyhkän kokeellisesta 90-luvusta. Kertosäkeessä tiskiin lyödään yllättäen uuden aallon kosketinvahvikkeista jykevyyttä, jota pyöristetään alternative-kitararockilla – palat eivät aluksi tunnu lainkaan kuuluvan samaan biisiin, mutta kun loksahdus tapahtuu, on se mitä mittavin.
Mika Roth
Dyecrest: The Stage Is Set
Mennyt, nykyinen ja tuleva kohtaavat harvoin, mutta metalliryhmä
Dyecrestin uudella EP-levyllä tuokin tavallaan tapahtuu. Viime vuonna mukavasti pöhinää aiheuttaneen
Are You Not Entertained? -albumin julkaisseen ryhmän uudella EP:llä kuullaan näet bändin historian kaikkia vokalisteja, eli yhteensä kolmea laulajaa.
Ensinnä ääneen pääsee nykyinen vokalisti
Mikael Salo, jonka palkeista löytyy ytyä
The Stage is Setin polveilevaan, moderniin melodiseen metalliin. Kiekon ainoa täysin uusi veto on toisena kuultava
Truce, jonka vanavedessä saadaan nauttia vielä
Winterbloodin akustinen veto. Truce on nipun väkevin numero judaspriestmaisessa myllytyksessään, jolla raskaus ja koukkuisuus paiskaavat kättä. Historia-osastolla
Janne Oksanen esittää tulkintansa viimevuotisesta
First Born Angel -siivusta, joka on pohjiltaan täsmälleen sama kuin em. albumilla. Iskevä ja tarttuva viisu, ei siinä mitään.
Kimmo Blom saa puolestaan esittää itselleen tutun
Where the Light Was Born -vedon, joka sävellyksenä tuo mukaan kuvaan vähiten mitään uutta ja ihmeellistä.
Toista elämäänsä elävä Dyecrast on saanut langat jälleen käsiinsä, ja EP on kaiketi eräänlaista asioiden paketoimista. Nykyhetki on kohdillaan ja tulevakin näyttää valoisalta, etenkin kun sitä vertaa menneeseen.
Mika Roth
Hot Kommunist: Ära määri meie käsi oma verega
Playground Music
Tallinnasta kotoisin oleva ja suomalaisella kitaristilla vahvistettu
Hot Kommunist soittaa saatekirjeen mukaan progejazzpunkkia. Neljä vuotta sitten debyyttialbuminsa julkaissut ryhmä kiskaisee nyt ilmoille neljä kipaletta, jotka kellottavat yhteensä hieman päälle 13 minuuttia.
Punk edellä kipaleitaan auraava bändi on saanut basisti-vokalisti
Lembit Krullista karskin keulakuvan, herran äänen ja laulutyylin sijoittuessa mitä selvimmin punkin puolelle. Rumpali
Andres Aru tekee hartiavoimin töitä, eikä biiseissä tyydytä usein mihinkään helppoihin ratkaisuihin, minkä johdosta kuvaustekstin ’proge’ ja ’jazz’ ovat ihan allekirjoitettavia lisiä. Etenkin
Meie tapsime sinu lapsed nykii kuin pirtsakassa vedossa oleva
Primus, kitara-basso-rummut kolmion pelatessa rapsakasti. Kipalenipun lyhin numero,
Mul ei ole enam kodu, iskee silti syvimmälle, kiitos rikkaimman soundipakin, jota taitaa vahvistaa ihka oikea huuliharppu. Rokkia tämäkin on, mutta sävyjen rikkaus ja yllätyksellisyys ovat vain omaa luokkaansa.
Vironkieliset tekstit (joihin sain käännökset) ovat poliittisesti latautuneita, vahvoilla mielikuvilla rikastettuja tarinoita. Bändi on kuuleman mukaan ryhtymässä toisen pitkäsoittonsa tekoon vielä tämän vuoden puolella, ja ainakin tämän näytön perusteella lopputulokselta sopii odottaa paljon.
Mika Roth
Los Bastardos Finlandeses: Moonstruck / Riot Act
Soundstation
Los Bastardos Finlandeses valmisteli ajalla
Rock’n’roll -pitkäsoittoaan, joka julkaistiin viimein aiemmin tässä kuussa. Seitsemäs albumi ei varsinaisesti pistänyt bändin palikoita mitenkään vallankumouksellisella tavalla uuteen järjestykseen, mutta kiekko on ensimmäinen jolla
Ailu ”Young Gun” Immonen on korvannut
Ben ”El Gringo” Granfeltin.
Raskasta, metallin makuista rock-jyrää ja melodista silittelyä myötäkarvaan – siitähän Los Bastardos Finlandesesissa on aina ollut kyse ja tuore annos vain vahvistaa tätä oppia. Muutamalla sekunnilla levyversiota lyhyempi
Moonstruckin radioversio kulkee kadun balladilaitaa, mutta rikkaat kitarat pitävät rosoisuuden mukana kuvassa.
Bryn ”El Taff Bastardo” Jones on saanut äänensä vain lisää karismaa vuosien vieriessä, eikä Immosen tirauttama soolo häpeä edeltäjiään.
Riot Act onkin sitten taas sitä raskaampaa pieksentää, jossa liike on kaiken A ja O. Niin ikään tuoreelta albumilta löytyvä veto osaa runtata, mutta syvemmällä kitarasoundilla ja rytmiryhmän tanakalla työllä biisi on muutakin kuin vain ideatonta ravia kohti maalivaloja.
Motörheadille tehdään jälleen kunniaa, mutta niinhän parhaille kuuluukin tehdä.
Mika Roth
Osteri: Kiire
Osteri saattaa joissain kohdin olla kuulemma punkahtava nilviäinen, mutta ainakin tällä kolmen biisin mittaisella sinkuralla viisihenkinen kitararock-yhtye osaa pitää poprock-puolensa paremmin esillä.
Nimibiisi
Kiire helkkyy alkuun kuin 60-luvun rautalanka-auringon nähnyt
Weezer, veikeän poppiksen poukkoillessa hyväntuulisena kiirettä tihkuvan sanoituksen luodessa kontrastia leppoisaan kulkuun. Valelopun jälkeen biisi käynnistyy uudelleen hitaasti kiihdyttäen, psykedelian nostaessa happoista päätään. Alle kahteen minuuttiin likistetty
Pussaan sukeltaa vain entistä syvemmälle värikkään altaan laineiden alle, kiihkon välittyessä puoliahdistuneesta laulusta ja kipakasta soolosta. Mutta miksi ihmeessä biisi lopetetaan kesken? Tässähän ollaan rock’n’rollin syntyhetkien äärellä, pojan pussatessa tyttöä reilusti suulle ja taustan muuntuessa joksikin
Rolling Stonesin alkuaikojen bileillaksi. Vai olemmeko huomaamatta siirtyneet jo 50-luvun puolelle
Gene Vincentin kainalossa.
Ponilla kaupunkiin jatkaa kauemmas mystisen lännen historiaa, kopsutellen westernin ja tulsa-soundin päiviin saakka.
Osterista on siis moneksi, joten tiedä mitä helmiä sen sisuksista vielä vastaisuudessa paljastuu. Nilviäisissä on voimaa.
Mika Roth
Symphony Of Shadows: Dreams
Symphony Of Shadows on omien sanojensa mukaan suomalais-korsolainen metalliyhtye, jonka massiivisen metallin pitäisi koetella erilaisia raja-aitoja. Okei, korsolaisuuden analysoinnin jätän ihan suosiolla muille, mutta vuonna 2015 perustettu bändi pääsi kieltämättä yllättämään metallillaan.
Lähdetään liikkeelle hyvistä uutisista. Melodinen, massiivinen ja magneettinen
Dreams osaa yhdistää metallimusiikin raskaan laidan pop-koukuilla ryyditettyyn melankoliaan. Vaikka kappaleen soundillinen kerroskakku huimaa silkalla koollaan, erottuvat koskettimet, rytmipuoli, taustan maalailut ja vokalistin rikas paletti ongelmitta. Sekaan on saatu survottua jopa rouheaa kitarointia ja taustamörinöitä ilman, että ilmoilla olisi edes minkäänlaista lässähdyksen vaaraa. Erinomaista.
Ja sitten on sinkun B-puolen ja ha-ha-hauskan vitsin aika. Eli
Bye Bye Baby, joka on se sama CatCatin vuoden 1994 Euroviisu-mahalasku. Siinä lensi kahvit muuten rinnuksille tutun riffin puskiessa ensi kertaa ämyreistä, eikä vitsi naurata vieläkään. Okei, biisi soitetaan raskailla metallisoundeilla, mutta pökäle on silti pökäle, vaikka sitä rullaisi minkälaisessa suklaassa. Yksi osuma, yksi huti. Onneksi huti ei ollut oma biisi.
Mika Roth
Thy Row: Thy Row
Jostain pääkaupunkiseudun suunnilta kotoisin oleva
Thy Row lataa esikoiskiekollaan melkoiset rockmetallit kuulijoidensa ihmeteltäväksi. EP:n neljä siivua ottavat aikaa rahdun päälle 16 minuuttia, eikä tuosta voisi montaakaan sekuntia leikata turhina pois.
Saatekirjeessä puhutaan New Yorkin kaduista ja tinkimättömästä asenteesta, eikä Thy Row’n poikia pääse tosiaan syyttämään pehmoilusta. Raitojen rakennusaineina toimivat rouheat miesvokaalit ja tiukat kitarat, eikä sovi unohtaa rytmiryhmää, joka puskee päälle aitauksestaan karanneen härkälauman tavoin. Kappaleet rakentuvat riffeihin, runsaisiin kitaravalleihin ja takovaan tahtiin, mutta Thy Row ei ole mylläyksensä keskellä menettänyt notkeuttaan, niinpä iskusarjoissakin osataan pitää yllä hyvä groove.
EP:n vire on sangen bilemyönteinen, eikä siinä mitään sillä
Just Finen kaltaisia iskuvetoja tarvitsee jokainen yhtye Omaan korvaani kiekon sulkeva
Beyond Reason napsahtaa kuitenkin kerran toisensa jälkeen kovimmin. Bändin lähestyessä
Judas Priestin johtaman metallin kenttiä jotain oleellista tuntuu vain asettuvan kohdilleen, ja tuota jotain kannattaisi kehittää eteenpäin.
Mika Roth
Time Primer: Obstinate
Progehtavaa ja melodisesti kurvailevaa metallia soittava
Time Primer julkaisi esikois-EP:nsä itse asiassa jo tammikuun lopulla. Vuonna 2018 perustetun yhtyeen jäsenten aiemmista tekemisistä ei mainita saatekirjeessä mitään, mutta epäilisin bändihistoriaa löytyvän eri tahoilta, sen verran valmiin ja toimivan kuuloista musiikki näet on.
Obstinaten neljästä numerosta jokainen toistaa melodisuuden, monimutkaisten sovitusten ja runsaiden äänikattausten filosofiaa, joka linkittää samalla kappaleet omanlaisekseen helmiketjuksi. Tahtilaji vaihtuu kroonisesti, kitarasoolot heijastelevat ja toistavat pääteemoja, minkä lisäksi erilaisia puhe-sampleja viskotaan sopan rikastukseksi. Lisää syvyyttä keitokseen tuo mykistävän rikkaan ilmaisupaletin omaava
Mika Varis, jonka vokalisointi on yksi bändin tärkeimmistä aseista. Perinteinen melodinen laulu luonnistuu tietysti ensiluokkaisella tavalla, minkä lisäksi kuullaan möreää murinaa, kirkkaan heleää kuoripoika-laulua ja paljon muuta näiden ääripäiden väliltä.
EP:n takaa voi löytää suuremman tarinan, jos niin tahtoo, mutta luvut toimivat myös omina numeroinaan. Etenkin loppupuolen
Nautilus ja
8611 nousevat toistuvasti suosikeiksi, sillä näissä kappaleissa bändi tuntuu olevan vapaimmillaan genrensä säännöstöistä.
Mika Roth
Töölön Ketterä: Ilmatila
PME Records
Melko tarkkaan vuosi sitten debyyttialbuminsa julkaissut
Töölön Ketterä on kotimainen rap-duo, jonka muodostavat tuottaja
Handshaking ja räppäri
Matti 8. Vuodesta 2016 tasaisesti materiaalia luonut kaksikko pohtii ja pyörittelee tällä kertaa ajatuksia henkilökohtaisuuden rajoista.
Kuukausi sitten sinkkuna ilmestynyt
Erilainen luuranko on viiden biisin nipusta lyhyin, napakoin ja helpoimmin nuppiin juuttuva. Kappaleen äärimmäinen ilmavuus on täynnä tilaa, simppelien palasten pyöriessä kuin tyhjää vain, ja kuinka paljon tärkeitä asioita ehditäänkin käydä läpi lyhyessä ajassa.
Gouccin ja
DeezyDavidin vahvistama
Väärälle jätkälle nojaa tarpeettomasti voimasanoihin, koska kovistelu ei ole oikein Töölön Ketterän juttu – ainakaan allekirjoittaneen mielestä. Tavallaan nivaskan mielenkiintoisin, erilaisin ja uskaliain numero on kuitenkin ankkuriksi sijoitettu
Kiitoradal, jonka näennäinen rauhallisuus vaihtuu nopeasti kuumeiseksi rytmittelyksi.
Onko tämä nyt sitten grimeä, räppiä vai poppia? Sanoisin että hieman kaikkea, mutta myös mitä selvimmin Töölön Ketterää itseään. Toimii ja kehittyy.
Mika Roth
ULAPpA: Meille / Sameiden vesien kala
Tusina-tuotanto 2019
Hankalahkon kirjoitusasun kasteessa saanut
ULAPpA on sama asia kuin muusikko/runoilija
Paula Präktig. Monessa yhtyeessä jo aiemmin soittanut muusikko ei ole aiemmin julkaissut omia sävellyksiään, mutta nyt Präktig on päätynyt jopa laulamaan omat tekstinsä. Ensisinkku avaa siis monia uusia ovia, eikä niiden takaa löydy suinkaan mitään tuiki tavallista musiikkia, vaan jotain aivan muuta.
A-puolen
Meille on kylmäävä tarina rakastavaisista, jotka ovat tehneet toisilleen eutanasialupauksen. Suuren tuntemattoman portinpielessä on vain hetki aikaa pohtia kaikkeuden olemusta ja omien tekojen kaikkia seurauksia, mutta lupaus on lupaus. Mitä ymmärryksestä ja armahduksesta, kun vaakakupissa on todellinen rakkaus. Kaiutettu, aavemainen musiikki on periaatteessa häiriintynyttä synapoppia suoraan
Angelo Badalamentin synkkien painajaisten vesistä, armon loistaessa vasta lopussa.
Sameiden vesien kala on perinteisempi laulaja-lauluntekijä kappale, jonka poprock-muodon luonnosmaisuus pelaa myös rajojensa sumentamisella. Mieleen nousevat
Frankie Cosmosin ensimmäiset osumat, mitä voinee pitää erittäin lupaavana merkkinä.
Mika Roth
Viiste: Viiste
Eclipse Music Digital
Tunnustan olevani reilusti mukavuusalueeni ulkopuolella lyömäsoitinyhtye
Viisteen parissa, sillä kellopelit ja marimbat eivät ole ominta alaani. Mutta vaikka sähkökitara, syntetisaattorit, koskettimet ja laulu puuttuvat kuvasta, voi musiikki yhä saada innoitteensa mm. menneiden aikojen popista ja rockista.
Kuudesta instrumentaaliraidasta kelpaa valita, mutta vauhdikkaasti venkoileva
Sunny Days ottaa kyllä kaiken irti taustalla paukkuvista rummuista, biisin päivänpaiste-energian valaistessa kepeästi maiseman. Nimensä mukaisesti asteen taianomaisempi
Magic in the Night soljuu veden tavoin, löytäen alati uusia reittejä joita pitkin virrata eteenpäin. Ovatko nämä nyt riffejä vai melodioita? Mitä väliä sillä on, kun korvat pitävät kuulemastaan.
EP:n sulkeva
Quartet #1 on kolmeen osaan jaettu teos, jonka vauhdikkaamman ensimmäisen osion jälkeen siirrytään öisempiin tunnelmiin toisen ja kolmannen osan hivuttautuessa vaivihkaa kohti aasialaisempaa maailmaa. Tai ainakin omasta mielestäni numerot voisivat sopia vaikka
Hou Hsiao-hsienin elokuvien taustalle, tai miksei jopa johonkin ranskalaiseen uuden aallon leffaan.
Mika Roth
Weljet-Weljet: Laulut ei kuole
Weljet-Weljet on tamperelais-jyväskyläläinen projekti, jonka musiikki sulauttaa poikkeuksellisen runsaasti eri tyyppisiä aineksia toisiinsa. Tarina ei kerro mihin saakka duon juuret varsinaisesti ottaen ulottuvat, mutta ainakin muutama sinkku on ilmestynyt ennen tätä EP-levyä.
Suomenkielisessä musiikissa sääntöjä on totuttu pistämään tasaisin väliajoin uusiksi. Näin on toimittu niin rockin, popin kuin räpinkin puolella, mutta kovin harvoin aiemmin näitä kolmea merkittävää linjaa on intouduttu yhdistelemään/törmäyttelemään toisiinsa. Weljet-Weljet on siitä piristävä tuttavuus, että näissä biiseissä ei voi koskaan aavistaa mitä seuraavaksi tapahtuu.
EP:n ankkuriraidaksi sysätty
Propagandha on kenties se biisinipun merkittävin murikka, jolla
Sielun Veljet-rock, kantaaottava räp ja valkoisen miehen funk antavat vain palaa. Kiekon avaava
Laulut ei kuole soi taas folkimmin, menettämättä silti mitään aiemmin mainituista lohkoista.
Pois ampuu raskailla sähkökitaroillaan, rakkauden jouduttua pikajunalla Auschwitziin – ja juuri noin brutaalilta tämä puolitoistaminuuttinen julistus kuulostaa. Ja näin saatiin mukaan vielä punk. Mestarillista.
Mika Roth
Lukukertoja: 5111
