23.02.2019
Kate Bush halusi viedä ilmaisunsa ja inspiraationsa sinne missä kovinkaan moni ei ole Hounds of Lovea ennen tai jälkeen käynyt. Vuonna 1985 julkaistu kotistudiokokeilun ilosanoma on edelleen artistin paras albumi.
Parlophone
Platonin metafysiikassa maailma jaetaan kahdeksi: ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan "ideoiden" maailmaan sekä aistittavissa olevaan maailmaan ympärillämme. Aistimaailmassa näkemämme muodot eivät Platonin mukaan ole todellisia. Ideoita voi käsittää ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, joista kumpikaan ei vaadi aisteja. Ideat ovat Platonin mukaan paikassa, joka on "puhdas kaikesta pahasta".
Samassa paikassa asuu brittiläisen Kate Bushin musiikki. Ja parhaimmillaan se oli vuonna '85, jos albumikokonaisuuksista puhutaan. Vaikka Hounds of Love ei ole yhtään sen helpommin omaksuttavampi kuin kolme vuotta aiemmin julkaistu The Dreaming, siitä tuli menestyslevy jota musiikkivideoiden aikakausi siivitti listojen kärkeen. Albumi on taitavammin rakennettu kuin edeltäjänsä ja melodiset pop-koukut sekä monipuoliset sovitukset tukevat laulujen tunnelmaa.
Tunnelmaa, joka vaihtuu sinfonisesta proge-popista irlantilaiseen perinnefolkiin. Jälkimmäisen jatkuva soiminen Bushin lapsuudenkodissa siirsi vihreän saaren kansanmusiikin myös osaksi taiteilijan sävellysten dna:ta. Bushin ainutlaatuisen ilmaisuvoimainen laulu huikaisevine äänialoineen saavutti lakipisteensä tällä albumilla, ja isossa roolissa olevat soundikokeilut olivat aikaansa edellä. Bushin musiikki on oikeastaan hengellistä, ei-uskonnollisessa muodossa.
