PK Keränen

Kun 22-Pistepirkkojen laulajana kunnostautunut PK Keränen nousi Oulun keskustassa sijaitsevan Kulttuurikeskus Valveen kahvilassa soolokeikalleen, minulla ei ollut esitystä kohtaan suuriakaan odotuksia. Mies ja kitara. Sellaiset jaksavat nykyään harvemmin yllättää. Jotain kertonee, että keikan alkaessa olin selin esiintyjään ja juttelin äitini kanssa.

Kerästä oli aiemmin illalla lämmitelleet Monologifestivaalien iltaklubilla kaustislähtöinen indiefolk-kvartetti HietaKettu ja Tommi Saha vaaralla tulkiten Teuvo Pakkalan tekstejä pelkän basson ja laulun voimin. Tommi Saha tunnetaan paremmin Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi, Aivot, Tommi Saha & Vapaat kuviot ja Lasane -bändien basistina.

Toisinpa kävi kuin olin ajatellut. Heti ensimmäinen kappale sai minut siirtymään lähemmäksi, kuin seireenien laulun ohjaamana, kiinnostuneena erikoisesta, kaikkialle tulvivasta äänenväristä. Keräsen vahvistin oli pinkki vanerilaatikko – luultavasti itse tehty – ja kaiutin huonosti mustaksi värjätty loota. Kitara oli elämää nähnyt ja rispaantunut. Mutta mikä soundi niistä lähtikään. En ollut ennen kuullut niin kokonaisvaltaista fuzz-soundia: se valtasi joka sopen ja sopukan kulttuurikeskuksen holvikatossa.

Enimmäkseen välispiikeistä ei saa selvää, mutta kappaleet jättivät kaikkea muuta kuin kylmäksi. Oli selvää, että jotain suurta oli tapahtumassa. Keräsen tulkinnassa oli valtava dynamiikan vaihtelu: välillä yksi hento bassoääni kitarasta jos sitäkään; välillä koko talo raikui räkäisimmästä säröstä, jonka olen koskaan kuullut. Sen päälle Keränen ulisee nasaaliaan parhaansa mukaan ja näyttää laittaneen kaiken peliin, vaikka kyse ei satavarmasti ole hänen mittareillaan isosta keikasta.

Keränen leikitteli mikeillä, kierrolla, volyymilla ja tonella, vibrakammella sekä muutamalla hassulla pedaalilla, jota hänellä on mukanaan. Keräseltä taittui niin herkimmät balladit kuin lähes doomiksi tai bläkkikseksi yltyvät tritonus bluesvenyttelyt. Edes satunnainen plektran tippuminen ei vaikuta mitenkään soiton lumovoimaan. Skaalaa ei voi sanoin kuvata.

Kappaleiden rytmi on rubatto eli elää biisien mukana hyvin vahvasti. Keränen polki satunnaisesti tempoa jalallaan jonkinlaisella mikitetyllä pedaalilaudan puolikkaalla. Soundi oli hieno tahallisessa tumppuudessaan. Välillä tempo, tahtilaji, laulu ja jopa sointukeskiö hukkuvat kitaramaalailujen alle, mutta se tuntuu vain kuuluvan asiaan ja syventävän tunnetta.

Niissä välispiikeissä, joista saan selvää, Keränen kertoo Pistepirkkojen taukoa edeltävistä ajoista ja miten hän alkoi kirjoittamana kappaleitaan 2015. Silloin hän päätti alkaa tekemään mitä huvittaa eikä yleisön pyynnöistä huolimatta esittänyt emobändinsä yhtäkään raitaa keikallaan. Enkä minä ainakaan niitä jäänyt kaipaamaan. Vaikka Jukka Nousiainen taitaa olla nykyään oululaistunut ja on täällä paljo muitakin roots-pumppuja, niin Keränen on kyllä kylän tämän hetken uskottavin blues-ukko.

Piti mennä keikan jälkeen oikein sanomaan käs´päivää. Herra otti kiitokset nöyränä vastaan. Yhtään keikan kappaletta en tuntenut entuudestaan, mutta yhtäkään en vaihtaisi pois. En koskaan ole päässyt täysin sisälle Pistepirkkojen musiikkiinsa tai ymmärtänyt kriitikoiden ylistyksiä, mutta nyt tajusi paremmin kuin koskaan, miksi Keränen on kansainvälisesti asti tunnustettu taiteilija.

Jussi Moilanen