Sinkut - Helmikuu 2019
Appiukko: Hartley soittaa
Onpas mukavaa kun Appiukko on täällä taas (pääsinpä sanomaan tuonkin ääneen). Parin vuoden takainen Tärkeintä on tie -albumi lisäsi lupaavasti kierroksia bändin koneeseen, mutta osasi silti pitää paikat rentoina. Tarina ei kerro enteileekö uusi sinkku peräti seuraavaa albumia, mutta annetaan Hartleyn soittaa.
Herra Hartley oli laivaorkesterin johtaja eräälläkin Titanicilla, jonka surkeasti päättyneestä neitsytmatkasta tämä kappale mm. kertoo. Vesi on siis nousemassa ja loppu lähenee nopeasti, mutta Appiukko ei sorru häsäämään, vaan antaa loungehtavan pop-helmen soida herkullisten koskettimien ryydittämänä. Ryhmälaulukin pelittää ja biisin jännite kasvaa kauniisti loppua kohden, kun kertojamme kuulee vielä aivan lopussakin Hartleyn viulun. Nätti pieni pop-viisu, joka laventaa bändin palettia ja saa kaipaamaan enemmän.
Mika Roth
Atomic Annie: Insane
V.R. Label Finland
Lisää fuzzia rokkiin, sanoo
Atomic Annie ja turkulaiset kiskovatkin seiskarijytäänsä kerrassaan komeasti. Aiemmin ymmärtääkseni vain yhden sinkun julkaissut yhtye on saanut taakseen myös Turku Rock Academyn, joten tässähän saattaa olla aineksia suurempiinkin julkaisuihin.
Insane pyörii teemansa ympärillä, kuvaillen rock’n’roll elämää pienellä ironialla ja mustalla huumorilla maustettuna. Kommunikointi on haastavaa, eikä kukaan oikein tunnu ymmärtävän sanojasi, joten järkihän siinä tahtoo jo vaihtaa postinumeroa. Fuzz-kitara ja mehukkaasti soitetut kiipparit saavat seurakseen jopa huuliharppusoolon, kun Atomic Annie pistää tuulemaan. Biisin väkevä kulku käykin päälle kuin ylilyöty lääkeannos, ja kipaletta rytmittämään olisi mielestäni kaivattu selvempää väliosaa, tai jonkinlaista yllättävää askelta ulos omasta boksista. Pinnat muhkeista soundeista ja kirkkaasta äänimaisemasta.
Mika Roth
AvAciA: Ilman varjoa
V.R. Label Finland
Ehkä tarpeettomankin kimurantin kirjoitusasun nimelleen valinnut
AvAciA on metallia rock-asenteella soittava trio, jonka historia ei ole kovinkaan mittava. Turkulaisen nuoren ryhmän asenne vaikuttaa kuitenkin olevan kohdillaan ja kunnianhimon puutteestakaan asiat eivät ainakaan jää kiinni, kun pyritään suomenkielisen modernin rockmetallin mestaruussarjaan.
Hyvän ja pahan ikuisen taistelun eri kulmia pohtiva biisi on monitulkintainen tekstinsä puolesta, mutta kehotus ajatella itse ja tehdä omat päätökset omin aivoin sopii kaikkina aikoina jokaiselle. Miltei neliminuuttinen raita kehittyy ja muuntuu jatkuvasti, tuhdin riffijyräyksen ja melodisuuden käydessä omanlaistaan piiritanssia. Soittopuolella kitaran valta-asema on kiistaton, mutta rytmiryhmä antaa kyllä oman lisänsä lisukkeilla. Monipuolinen vokalisointi on myös ehdoton vahvuus, etenkin kertosäkeen napsahtaessa jo kohdilleen, joten lupaavalle näyttää.
Mika Roth
Cityman 900: Modern Reneissance Man
Vaporwave on jäänyt Suomessa, ja oikeastaan kaikkialla muuallakin, melko pieneksi genreksi. Kuluvan vuosikymmenen alussa syntynyt genre rakentuu usein 80- ja 90-lukujen nostalgisoinnista, elektronisen musiikin soundien ollessa toisten mielestä upean minimalistisia, ja toisten näkemysten mukaan vain halpoja ja kökköisiä.
Genren hengessä sopivasti nimetty
Cityman 900 saa digisinkullaan neljä minuuttia vierähtämään kuin tyhjää vain. Instrumentaalikappale plinkuttaa soundeillaan menemään kuin ensimmäinen
Tron, peruskoukun osoittautuessa yllättävänkin toimivaksi. Kappale nousee ja laskee kuin kiireetön vuoksi, luoden juuri riittävästi vaihtuvuutta, kunnes viimeisen reilun minuutin aikana Modern Reneissance Man lähtee rohkeammin astelemaan robottijaloillaan kohti pikselistä auringonlaskua. Kaunis pieni helmi osoittaa, että vaporwave, muzak ja mallsoft taittuvat kyllä suomalaiselta citymieheltä ongelmitta. Klik-klik.
Mika Roth
De Lirium`s Order: Orion´s Cry
Inverse Records
De Lirium`s Order on pitänyt matalaa profiilia sitten vuoden 2012
Veniversum-pitkäsoiton. Nyt teknistä ja hieman progehtavaakin death metalia takova ryhmä palaa takaisin sinkun voimin, neljännen albumin ilmestyessä myöhemmin keväällä.
Orion´s Cry on kurvikas ja yllätyksellinen sukellus päivitetyn death metalin maailmaan. Yhtye on aina henkilöitynyt vahvasti kitaristi
Juha Kupiaiseen, mutta miehen ympärillä häärii nyt asiansa osaava ja tiukasti soittava bändi. Propsit ansaitsee myös vokalisti
Kari Olli, jonka möreä ääni istuu tällaiseen sci-fimäiseenkin tarinaan ongelmitta. Soundi on raskas mutta ilmava, koukeroisen biisin muuntuessa hetkittäin eteeriseksi tunnelmoinniksi vain rysähtääkseen seuraavassa mutkassa viiltäväksi metallipyörteeksi. Poukkoiluun kestää aikansa tottua, mutta monimutkaisuus ei kaadu tarpeettomaksi kikkailuksi. Erinomainen sinkkuvalinta, joka saa odottamaan pitkäsoittoa.
Mika Roth
Emilia Elelé: Lama-ajan lapsi
Luova Records
Ei ollut lama-aikana helppoa, ei. Noita 90-luvun alun kurjia vaiheita muistelee nyt
Emilia Elelé, pelkän akustisen kitaran ja laulun voimalla. Onko tämä nyt protestilaulua? Ei ymmärtääkseni, sillä asioiden tola vain todetaan, eikä Helsingin herrojen suuntaan viskota katukiviä. Kutsukaamme musiikkia siis pienen ihmisen folkiksi, jossa sysimusta huumori ja ironia väläyttelevät hetkittäin hymyjään.
Rullaavan reippaasti kulkeva kappale on kahden ja puolen minuutin mittainen, varhaista
Bob Dylania ja
Paul Simonia lähentelevä veto. Kertosäkeessä Emilian omat stemmalaulut tuovat harmonioita mukaan, vokaalien pistäessä juuri sopivasti pikkutikareillaan. Rahaa ei ollut, mutta olisiko asiat kovinkaan eritavoin menneet, jos mammonaa olisi löytynyt? Tuskin, sitä paitsi hernerokka ja näkkileipä ovat edelleen ihan hyvää muonaa, jota useampikin pula-ajan lapsenlapsi oppi arvostamaan.
Mika Roth
Franzenin pysäkki: Mennään eteenpäin
Aiemmin ymmärtääkseni vain yhden EP-levyn julkaissut
Franzenin pysäkki on pyöräyttänyt kasaan vajaa neliminuuttisen kitararock-raidan. Saatekirjeessä yhtye nostaa esiin grungen vaikutusta alkuhistoriassaan, mutta itse en kyllä pysty havaitsemaan Seattlen-soundin jälkiä ainakaan tästä biisistä.
Kuka suosittelisi läheiselleen, tai edes itselleen, eutanasiaa ja/tai lobotomiaa? Mennään eteenpäin -kappale kertoo parisuhdeongelmista, jotka ovat nakertaneet uskoa yhteiseen tulevaan, ja saavat pohtimaan moisia. Kahden kitaran ja koskettimien kutoma verkko ympäröi
Matti Parkkosen vähäeleistä laulua, joka yltyy hetkellisesti kovemmaksi vain siinä pakollisessa myllytyskohdassa. Ensimmäisen kahden ja puolen minuutin hiljaisempi rakentelu saa arvoisensa kruunu, kun viimeinen minuutti lähennellään
Maj Karman rujompaa soundia. Onneksi etäisyys niin satakuntalaisiin pysyy sentään riittävänä. Kelpo kappale, mutta bändi tuntuu vielä hiukan arastelevan niin runttaamista kuin riittävää rauhoittumistakin. Jäin kaipaamaan selvempiä kontrasteja.
Mika Roth
Jankan Eläinpuisto: Puistossa
Tuore Records
Jankan Eläinpuisto on toisen sinkkunsa julkaissut yhtye, jonka alla genrerajat ryskyvät iloisesti säpäleiksi. Yhtye lähtee rohkeasti itseironian ja satiirin poluille, oman elon tarjotessa parhaimmat naurut, mutta kuka lopulta viimeksi nauraa? Ja eniten?
Puistossa funkkaa, rokkaa, pomppii ja paukkuu kuin nuoruutensa ei-niin-nirso
Red Hot Chili Peppers, joka olisi päättänyt tehdä tulevaisuuden suomirokkia ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Lähtökohdat tarjoavat siis karmeiden vaarojen lisäksi loputtomasti mahdollisuuksia, eikä ryhmä losauta itseään jalkaan, vaikka tekeekin työnsä vahvassa etunojassa. Biisin koukkuvalikoima sisältää kuplivan rytmlinjaston tuottaman jytkeen, kertosäkeen räpätystä ja kitaran runttaaman melodian lisäksi mm. puheosuuden ja tajunnanvirralta maistuvaa sanaristitulta. Kolme ja puoli minuuttia nousujohteista vääntöä, joka ei jätä ketään taatusti kylmäksi. Kyllähän tätä lisääkin kuulisi, kiitos.
Mika Roth
Maustetytöt: Tein kai lottorivini väärin
Is This Art!
Maustetytöt on käsittääkseni kaksi kolmasosaa
Kaneli-yhtyeestä, mutta tällä erää sisarukset ovat jättäneet punkit ja garaget sikseen. Sähköt on sen sijaan kytketty syntetisaattoreihin, sekä maltilla soitettuun kitaraan. Pientä pöhinää jo musiikkipiireissä aikaansaanut duo on tähän mennessä heittänyt vain keikkoja, mutta nyt loppu-universumikin pääsee osalliseksi tyttöjen mausteisesta popista.
Tein kai lottorivini väärin -sinkku on saatteen mukaan diskomusiikkia yksinäisiin illanviettoihin. Tarkennuksina mainittakoon syna-vaiheensa nuori ja naiivi
Leevi and the Leavings, sekä camp-arvoilla lastattu
Giorgio Moroder, jota kuunnellaan halpahallin ’laatukaiuttimista’. Matalateknisyys ja pintapuolinen kömpelyys taitavat tosin olla vain osa hyvällä maulla luotua pakkausta, sillä laulu soi hienosti ja biisi jää noin kerrasta soimaan päähän – pysyvästi. Ei siis muuta kuin lisää mausteita purkkiin, kiitos.
Mika Roth
Mustan Kuun Lapset: Kohti valoa
Inverse Records
Hankalasti rajattavan ja määriteltävän dark metalin parissa jo 90-luvun alusta saakka toiminut
Mustan Kuun Lapset on niitä bändejä, joita aika ei tunnu koskevan. Otettuaan muutaman vuoden happea ryhmä palasi takaisin kuolleista, ja kahden vuoden takainen paluulevy
Saatto oli vahva, vaikkakin hieman tarpeettoman varman päälle pelattu kokonaisuus.
Seitsemän minuutin mittainen Kohti valoa -sinkku enteilee kuudetta studioalbumia, jonka nimi on tietysti Valo. MKL on aina osannut työstää melodista, melankolista ja tarttuvaa metallia, mutta enpä muista ryhmän aiemmin luoneen mitään näin upeaa. Kohti valoa musertaa surumielisellä melodiallaan, pohjoisen syvän ahdistuksen pusertuessa nuottien välistä lumiseen maahan.
Pete Lehtinen ja
Ville Pelkonen hoitavat pääosin raa’at vokaalit moitteetta ja koskettimiakin on lisätty keitoksen vain tarvittava määrä. Josko Valo olisi viimein se levy, jolla bändi räjäyttää potin? Toivotaan niin.
Mika Roth
Nununu: Tahra
Nununu on tehnyt jo jonkin aikaa musiikkia ja esittänyt sitä yleisöille, mutta itse en syystä tai toisesta ollut aiemmin törmännyt artistin tekemisiin. Onneksi törmäsin nyt, sillä Tahrahan on mitä viehättävin ja sopivasti rajoja reunoiltaan pois pyyhkivä pop-kappale, jossa arjen pienet palaset kolisevat kulmistaan toisiinsa.
Tahra on eteerinen, elektroninen ja keskivaiheillaan vahvasti rytmiinsä nojaava kappale, jota vokaalit johtavat alusta loppuun saakka. Hiljaisuus ja vaimeus kestävät jopa v-sanan käytön, koska vähäeleisen kappaleen virtaus on poikkeuksellisen syvä. Periaatteessa biisin ainesosat ovat yksinkertaiset, eikä sovitus juuri lähde rakentelemaan mitään sen ihmeellisempää, mutta soundien puolella tapahtuukin sitten enemmän. Tahran kehyksiä koristavat pienet partikkelit ja lisukkeet, jotka yhdessä monisyisen laulun/lausunnan kera saavat summan nousemaan huomattavasti osasiaan suuremmaksi.
Mika Roth
Pekko Käppi & K:H:H:L: Väärä laulu
Svart Records
Joskus musiikkia tulee kenties kutsuttua turhankin heppoisesti ’persoonalliseksi’, mutta
Pekko Käppi & K:H:H:L tekee totta tosiaan omanlaistaan musiikkia. Väärä laulu on jonkin sortin psykedeelistä folkrokkia, jossa
Kuusumun Profeetta -henkinen julistus ja
Einstürzende Neubautenin kiivas ahdistus nousevat urbaaneista helveteistään ja päätyvät jonnekin pohjoisten korpimaiden taa.
Nelihenkinen orkesteri puskee biisiään maaliin rytmin ehdoin, mutta jouhikko vetelee edelleen nuottejaan julkeana paistattelijana. Onko taustalla jopa hitunen konevoimaa? Niin tai näin, lopputulos on timanttinen ja loitsumaisen laulun rivit saavat kuvavirran vilkkumaan silmissä. Mitä on kuolema, mitä on jumaluus – mikä on kaiken tarkoitus? Ei mitään simppeliä settiä tosiaan, mutta jokainen saa löytää oman vastauksensa, on se sitten luku 42., sheikkimäinen katras lapsia, tai vaikka luostariin sulkeutuminen. Oikea laulu myrskyvaroituksen antamiseen.
Mika Roth
Puk: Varjokuva
Wood Productions
Jo silkka lupaus mahdollisesta tulevasta albumista kirkasti sateisen päiväni.
Puk räjäytti potin reilun kahden vuoden takaisella
Murhalaulut-albumillaan. Toki syksyinen
Sudet-sinkku jo vihjaili seuraajan saapumisesta, mutta nythän tässä pitää alkaa ihan jo oikeasti uskoa tulevaan
Romanssiin.
Indiepopin tummissa tapeteissa viihtyvä yhtye on siirtynyt pysyvästi yön puolelle, sinne missä toista manataan hautaan ja rakkauden kentillä kärsitty tappio tunnustetaan. Vai onko se toinen edes totta, eikä kenties vain silkka varjokuva? Näitä pohditaan, kun rosoisesti soitettu viulu koristaa kohtalokkaita kitaranvingutuksia, maalailevia synia sekä tuskaista laulua. Loppuaan kohden kiihtyvä kappale saavuttaa kliimaksissaan lauantaiyön epätoivon, kun kaikki maailmassa on mustaa ja olet ainoa yksinäinen olento kirotussa kaupungissasi. Eli tämähän on täydellistä ravinnetta suomalaiseen melankoliahimoon.
Mika Roth
Radio Supernova: Kyyti
Soit Se Silti
Tamperelainen
Radio Supernova on kastettu jylhällä nimellä, mutta niin ovat jylhiä myös ryhmän luomat kitaravallit. Vuonna 2017 perustettu yhtye on kolmannella sinkullaan napakassa iskussa, ja esikoisalbumikin on kuuleman mukaan ilmestymässä kevään korvalla maaliskuussa.
Kitaraa ja kaikua, niitä tältä biisiltä löytyy riittämiin. En aiemmin tiennyt mitä ’mansegaze’ varsinaisesti ottaen on, mutta näin manseismin syvimpiin salaisuuksiin vihkiytymättömän korvaan Kyyti kuulostaa kovasti 90-luvun äänekkäältä kitararockilta. Uskaltaisinko sanoa jopa Manchester – no, nyt se tuli jo lipsautettua. Naisvokalistin laulu melkein hukkuu kaiken räminän ja kaiun alle, mutta onneksi vain melkein. Säkeistöissä soundikakku saa hetkittäin haukattua happea, jolloin vyörytyskohtien paahto ei paista biisiä puhki. Melodiaan olisi voitu kyllä luottaa enemmänkin, mutta mallikkaasti tämä kulkee jo näinkin.
Mika Roth
Salaliitto: Outoja valoja
Soit Se Silti
Salaliitto valmistautuu kolmannen albuminsa julkaisuun, tummasävyisen Outoja valoja -sinkun edustaessa pitkäsoiton varjoisampia kulmia. Ilmavaa indierokkia soittava nelikko saa kuuleman mukaan jo muutaman vuoden käsissä pyörineen kappaleen leijumaan ja liitämään koko viiden ja puolen minuutin ajan.
Kun ihmisiä on leikattu pois valokuvista, on jotain hyvin ikävää ja surullista tapahtunut. Ihmisten leikatessa itsensä irti menneestä, entisestä rakkaasta ja taaksejääneestä elämästä, voi tehdä mieli jopa katsella taivaalle UFOjen toivossa. Outoja valoja kulkee sujuvasti väliosaansa saakka, jolloin biisi yllättää beatlesmaisella sivuloikallaan, joka vaikuttaa kahden eri kappaleen mitä onnistuneimmalta yhteentörmäykseltä. Edes paikoin kummallinen teksti ei pistä korvaan, biisin virran viedessä mennessään. Hieman kummallinen sinkkuvalinta, mutta syvällinen ja kauniskin kappale, kunhan sille antaa vain riittävästi aikaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 5640
