Steve Lukather: Omaelämäkerta

Toton tiluttelijakuninkaana tunnetuksi tullut Steve Lukather ylitti jokin aika sitten 60 ikävuoden rajapyykin. Niinpä herra on äitynyt muistelemaan menneitä ja pohtimaan kaikkea tapahtunutta. Eikä se ole aina kaunista luettavaa, sillä monessa liemessä keitetty ja lukemattomissa kurakoissa rypenyt herra ei anna armoa etenkään itselleen. Paljon on tullut dokailtua ja mokailtua, mutta herran soittoa kuullaan myös liki 1500 äänitteellä. Minkä lisäksi hän on Ringo Starr & His All Starr Bandin pitkäaikaisin kitaristi, mitä on pidettävä myös melkoisena saavutuksena.

Minerva Kustannus

Steve Lukather on kitaristina ja henkilönä vähintäänkin kiistanalainen tapaus, eikä herran ulosanti kirjallisellakaan puolella jätä taatusti ketään kylmäksi. Kirosanoja käytetään säästellen, mutta rumaa sana sanotaan välissä jos toisessakin, koska herra nyt ”on vain sellainen”, eikä muuta yritä ollakaan. Tekstin muoto saattaakin loukata toisia, mutta ainakin tarina pysyy vetreänä.

Pääosin kronologisesti etenevä kirja nostaa merkittävään asemaan Lukatherin sessiosoittajana viettämät nuoruusvuodet, jolloin hän oli yksi Los Angelesin käytetyimmistä studiokepittäjistä. Itse tiesin jo ennen tätä Lukatherin soittaneen monilla levyillä, mutta en aiemmin ymmärtänyt kuinka massiivisesta työstä tuossa olikaan lopulta kyse. Ja kuten niin monesti aiemmin: vaikka ajat olivat kovia, tuntuvat ne nyt jälkikäteen elämän antoisimmilta päiviltä.

Nostalgian voimaa vahvistaa entisestään se kylmä tosiasia, että sessiosoittajien kultapäivät ovat tätä nykyä auttamatta takanapäin. Soittotaitoisia tekijöitä löytyy jo joka kylästä, riittävän korkeatasoisen äänitysteknologian ollessa lukemattomien tekijöiden ulottuvilla. Näin vapaus on toteutunut, mutta samalla kovien ammattisoittajien yhteiset sessiot – ja niissä kuin itsestään syntyneet lukemattomat ideat – jäävät tapahtumatta, ja nykymusiikki on taas astetta hengettömämpää. Vanhan sessiosoittajan silmissä nyt ainakin.

Toton ottaessa ensiaskeleitaan Lukather elätti itsensä soittamalla lukemattomilla hitti-sinkuilla ja levyillä, osallistuen siinä samalla lukemattomien kappaleiden työstöön ja sovittamiseen. Isosta osasta herra on saanut myös nimensä tekijäkrediitteihin, mutta Lukather nostaa toistuvasti esiin sen kylmän faktan, että suurin osa sessiosoittajien saavutuksista jäi tuolloin, ja jää yhä edelleen, vaille asianmukaista tunnustusta.

Kirjan jälkimmäinen puolisko onkin sitten omistettu Toton nousulle, uholle ja miltei lopulliselle tuholle, sekä Lukatherin omille soolotöille. Viina virtasi, huumeita kului ja pari avioliittoakin ajettiin siinä samalla kivikolle, eikä mies anna nytkään itselleen armoa, vaan tunnustaa reilusti mokanneensa kerran jos toisenkin. Osansa saavat myös ne vihamiehet, jotka ovat viskoneet Toton menestyksen rattaisiin kapuloita uupumatta, sekä tuominneet yhtyeen täysin ymmärtämättä sitä.

Lukatherin tapa kertoa asiat on roisi, häpeämätön ja toisinaan jopa vaivaannuttava, mutta en voi kuin ihailla miehen rakkautta musiikkiin, soittoon sekä soittoveljiinsä. Ehkä juuri sen takia Toto jatkaa edelleen kuin ei mitään, ja uskon Lukatherin kaatuvan aikanaan kitara käsissään – ja hymy huulillaan.

Mika Roth