Kuusi levyllistä joulua
Desibeli.netin joululevykoosteessa rockin rytkettä klassisella ja uudemmalla tyylillä. Mukana myös eteeristä tunnelmointia ja juurevaa blues rockia, lausuntataidetta, menneiden aikojen lauluharmonioita ja pikkukiekollinen metalcorea. Jouluhenkeä eri tavoin luovat: August Burns Red, JD McPherson, Mindi Abair and The Boneshakers, Ninni Poijärvi, The Monkees ja William Shatner. Jingle bells rock!
August Burns Red: Winter Wilderness EP
Fearless Records
August Burns Red on yhdysvaltalainen metalcore-yhtye, joka on julkisesti kristillinen. Vastoin kuin monet muut kristityt bändit, August Burns Red ei kuitenkaan sen kummemmin saarnaa vakaumustaan. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista kuunnella yhtyeen joululevyä, sillä vain yksi raita - What Child is This? (Greensleeves) käsittelee suoraan joulun suurta syntymäpäiväpoikaa.
Instrumentaali EP:n peli avataan Avalanche-raidalla, joka ymmärtääkseni on yhtyeen omaa tuotantoa, ja homman juoni on juosta mitä metallisemmin melodioita ylös ja alas. Nopeaa kepitystä ja matikkametallin makua on pullollaan myös nimibiisi Winter Wilderness, jolla kitaristit shreddaavat, vinguttavat ja riffittelevät kuin viimeistä päivää. Mitä tekemistä näillä sisukkailla siivuilla on joulun kanssa? Asia ei aivan aukene allekirjoittaneelle, mutta onpahan ainakin vauhtia ja kitarapitoisia tilanteita.
Omien eväiden välissä esitettävä It’s The Most Wonderful Time of The Year onkin sitten jo selvä isku vahvaan joulu-suoneen. Nopeilla kitaroilla ja jykevällä rytmiryhmän työllä ryyditetty raita pistää puntit tutisemaan, eikä biisi tunnu kärsivän lainkaan täydellisestä skittaremontista. Hienosti kulkee myös jo em. What Child is This? (Greensleeves), jolla kuullaan yllättäen ihan puhaltimiakin, eikä kaasua paineta loputtomiin pohjaan, jos nyt nopeitakin osuuksia piisaa ainakin tarpeeksi.
Modernimpien aikojen lainailu sen sijaan kopsahtaa petäjikön puolelle, ja voimalla. Paperilla idea Whamin puhkisoitetun Last Christmasin übermetalloinnista saattaa jopa viihdyttää, mutta toteutus ei tällä erää toimi. Ihan kelpo osumaprosentti pienestä huojunnasta huolimatta (ei se Home Alone Themekään ihan naarmuitta kulkenut), joten suositellaan varauksella.
Mika Roth
JD McPherson: SOCKS
New West Records
Voi olla että
JD McPherson syntyi 40 vuotta liian myöhään, mutta miehen rock’n’roll hehkuu menneiden aikojen voimaa upealla tavalla. Eikä nyt puhuta mistään 70- tai 60-luvun rockista, vaan aidosta ja alkuperäisestä 50-luvun rock’n’rollista. Siitä taianomaisesta musiikista, josta
Elvis,
Little Richard,
Jerry Lee Lewis,
Eddie Cochran ja kumppanit loivat massiivisia nykymusiikin peruspilareita.
JD McPherson on aiemmin julkaissut jo kolme albumia, mutta joulumarkkinat ovat miehelle täysin uusi aluevaltaus. Eikä McPherson yhtyeineen ole tälläkään erää päätynyt lainailemaan menneitä suuruuksia, vaan SOCKS on alusta loppuun saakka uutta tuotantoa, jolla mestari itse on ollut kirjoittamassa jokaista raitaa. Tyyli on kiistatta perinteinen, mutta samaan aikaan raikkaan persoonallinen, ja soundi on kuin suoraan vuodelta 1957.
Ja mikä soundi tämä onkaan? Torvet törähtelevät melodisten kitaroiden rinnalla, kellopeli kilkahtelee, piano puikahtelee sopiviin väleihin ja stemmalaulut sekä harmoniat ovat kuin hunajaa korville. Etenkin B-puolen avaava
Holly, Carol, Candy & Joy sekä nimibiisi
Socks ovat yhtä sounditaivasta, jonka soidessa kannattaa vain nostaa jalat rahille ja nauttia elämästä.
Entäpä sitten tekstit? No, nimibiisihän kertoo pehmeiden pakettien kurjuudesta, koska kukapa poika nauttisi sukkien saamisesta jouluaattona.
Santa’s Got a Mean Machine heijastuu puolestaan ihmettelevien rasavillien silmistä, kun kovasti pukilta näyttävä ukko kaahaa häijyllä kärryllään halki maisemien. Uusille alueille kurottaa myös
Claus vs. Claus, jossa pukin rouva nostaa esiin rakkaudenkaipuunsa – ukko kun on jatkuvasti vain puuhaamassa kaikkea muuta.
Mika Roth
Mindi Abair and The Boneshakers: All I Got For Christmas Is The Blues
Pretty Good For A Girl Records
Jouluja on monenlaisia, mutta
Mindi Abair and The Boneshakersin johtaja Mindi Abair ei omien sanojensa mukaan saa jouluksi muuta kuin bluesin. Koko ikänsä bluesin parissa viettänyt Abair ei ole kuitenkaan niitä mimmejä jotka jäävät nyyhkyttämään kohtaloaan, vaan neito ottaa tilanteesta kuin tilanteesta kaiken irti.
Näyttävän vokalisti/saksofonistin johtama yhtye pistää omalla joululevyllään jonoon kolme omaa biisiään, sekä tarkkaan valikoidun nipun vanhoja joulusuosikkeja. Ja koska ryhmän mukavuusvyöhyke sijaitsee mitä selvimmin bluesin rockimmalla seinustalla, ovat versioinnitkin välillä melkoista rock’n’roll sirkusta.
Christmas (Baby Come Home) saa sisuksiinsa tulisen saksofonisoolon sekä taustalauluilla vahvistetun rakenteen, joka nostaa biisin lähes gospelmaiseksi kokemukseksi.
Voittava veto on myös
The Christmas Song (Chestnuts Roasting On An Open Fire) -klassikon muuttaminen saksofonilla sooloilluksi instrumentaaliksi, jolloin bändin dynaaminen ja muheva blues rock saa porista kannen alla paineella. Ja uskokaa tai älkää, mutta jopa
Run Run Rudolph on keksitty hieman uudelleen, kun blues-standardin mukaan tarina kerrotaan taustan ryhmälle, joka kommentoi kuulemaansa niin pienillä sooloilla kuin taustalaululla.
Tuttujen vetojen eteen Abair on sijoittanut kaksi omaa kappalettaan, joista nimibiisi
All I Got For Christmas Is The Blues avaa pelin todella jykevällä blues rock vallituksella. Startti on jopa niin äänekäs ja massiivinen, että ensimmäisillä kerroilla lähes kavahdin moista myllytystä. Eli jos siivu tuntuu tarpeettoman mökäävältä, kannattaa siirtyä suoraan toiseen biisiin, joka on niin ikään omaa tuotantoa oleva
I Can’t Wait For Christmas. Rosoisuuden taso on sama, mutta astetta hiljaisempi veto on kiistatta jouluisempi tulkinta. Kiekon sulkeva
Christmas Fool ansaitsee myös maininnan, vaikka tuokin bluesin taas sieluun. Jos siis sielussa on joulublues, niin tässä on parhainta blueslääkettä.
Mika Roth
Ninni Poijärvi: Joulu
Magnum Music
Koosteen hiljaisin ja seesteisin levy on kiistatta yksinkertaisesti mutta osuvasti nimetty Joulu.
Ninni Poijärvi esittää yksitoista kappaletta, joista yhdeksän on vanhoja tuttuja jouluviisuja ja kaksi on taas Poijärven itsensä kirjoittamia, astetta paria persoonallisempia numeroita. Äänessä on vain Poijärvi itse, sekä muutama lähinnä akustinen soitin, eikä muuta edes tarvita.
Joulu-albumi on tehty niihin hetkiin, jolloin on aikaa istua alas ja kuunnella ajatuksella kaunista musiikkia. Ja voihan siinä vaikka oikaista pitkälleen sekä sulkea silmät, kun
Joulumuistoja saa lumiukon lentämään, tai kun albumin avaava
Avaruus avaa lisää taivaankannen ihmeitä pienen ihmisen ihmeteltäväksi. Levyltä ei löydy ainuttakaan seesteistä pintaa rikkovaa piikkiä, ei vaikka esimerkiksi
Joulu tullut on todistaa Poijärven jopa nostavan ääntään ja pianon kampeavan itsensä esiin taustatapetista. Tällöinkin rauhallisuus, hiljaisuus ja hillintä ovat ne pisteet, joiden kautta kaikki merkittävä kulkee.
Poijärven tyyli laulaa on minimalistinen, vähäeleinen ja tummuuteen taipuvainen, josta joko pitää tai sitten ei. Kappaleet on sovitettu siten, että laahaava tempo ja hartaaksi äityvä tulkinta pitävät vauhdin lähellä minimiä. On täysin kustakin kuulijasta kiinni, kuinka unettavana tai rauhoittavana tämän kokee, mutta itse huomasin löytäväni parinakin iltana sen oikean mielentilan, jossa Poijärven tulkinnat koskettivat jotain syvemmällä olevaa. Jotain, jonka sopiikin heräillä näin joulun alla miltei vuoden mittaisesta horroksesta.
Mika Roth
The Monkees: Christmas Party
Warner
Voiko olla musiikillisesti mitään paremmin länsimaiseen, tuikkivaan, kimaltelevaan ja kaupalliseen jouluun istuvaa, kuin
The Monkeesin uusi joulualbumi? Ainakin siis, jos asioita tiiraillaan poprockin vinkkelistä käsin, ja pyritään löytämään maksimaalisen miellyttävä kokonaisratkaisu.
The Monkeesin alkuperäisestä nelikosta ovat elossa yhä
Micky Dolenz,
Michael Nesmith ja
Peter Tork, joista Dolenz laulaa suurimman osan tämänkin levyn soolo-osuuksista. Mutta kuullaan uudella joulukiekolla myös jo edesmennyttä
Davy Jonesia, sillä vaikka albumi on tuore, sen materiaali on koottu pidemmältä aikaväliltä.
Niin, mitäs kappaleita The Monkees sitten tarjoaa meille joulun iloksi? Tietysti mukana on puhtaan valkoisia jouluklassikoita, kuten
Bob Wellsin ja
Mel Tormén aikoinaan kirjoittama
The Christmas Song, sekä vähintäänkin yhtä lounge-kelpoinen
Silver Bells. Eikä siinä mitään, sillä herrat osaavat asiansa ja hunajaiset soundit miellyttävät taatusti useimpia potentiaalisia albumin ostajia/lataajia. Pakollisiin kuvioihin on laskettavissa myös ainoa Torkin laulama raita, noin ziljardi kertaa versioitu
Angels We Have Heard on High.
Rokimmaksi meno äityy kun
House of Broken Gingerbread lorauttaa taikinan sekaan aimo annoksen 60-luvun psykedeelisiä fiiliksiä. Yllättävän toimivaa jytinää tarjoaa myös edesmenneestä
R.E.M.-yhtyeestä paremmin tunnettujen
Peter Buckin ja
Scott McCaugheyn kirjoittama
Christmas Party. Glam rockin tuiketta katonrajaan posauttelee puolestaan
Wizzardin 70-luvun alkupuolen megahitti
I Wish It Could Be Christmas, josta The Monkees työstää kerrassaan mehukkaan, riemullisella tavalla itsensä kuuloisen version.
The Monkees se jatkaa vain kulkuaan, eikä pari vuotta sitten viisikymppisiään viettänyt yhtye kuulosta tippakaan vanhentuneelta. Ja se on jo melkoinen saavutus ikämiesten joululevyllä.
Mika Roth
William Shatner: Shatner Claus – The Christmas Album
Cleopatra
Kyllä joulu on ihmeiden aikaa. Yksi viimeisimmistä osoituksista musiikin puolella on tämä levy. Tai ainakaan itse en tahtonut aluksi uskoa, että
William Shatner ja
Henry Rollins päätyisivät laulamaan yhdessä
Jingle Bells -jouluklassikkoa levylle. Vieläpä kahteen kertaan. Ensin näet tarjotaan perinteisempi versio ja lopuksi vielä punk rock -veto. Kyllä, luit oikein.
Tässä yhteydessä on kuitenkin nostettava tonttumyssyä William Shatnerille, sillä mies on mitä selvimmin hyväksynyt omat maneerinsa ja hulvattoman camp-arvonsa. Turha tässä on enää lässyttää, että olisin voinut olla ihan ”oikea näyttelijä”, sillä eiväthän massat halua kuulla muuta kuin miehen överiksi vetämiä
James T. Kirk -tulkintoja. Niin se vain on, ja kun tämän faktan pystyy sisäistämään, saa Shatner Clausista taatusti enemmän irti.
En tiedä kuinka paljon Shatner on naukkaillut terästettyä glögiä kiekkoa tehdessä, mutta veikkaisin että ainakin pari blossa-pulloa on kulunut studion puolella. Etenkin kiekon loppuun sijoitetut
Feliz Nevidad ja em. punk rock versio kulkusista sortuu Shatnerin osalta jo hilpeän hoilailun ja ulvonnan puolelle, mutta ehkä se on vain poikkeuksellista vahvempaa joulun henkeä tms. Sen sijaan päästessään lausumaan hieman tähdellisempää materiaalia, kuten
O Come, O Come Emmanuel ja
Twas the Night Before Christmas, on Shatner selvästi elementissään.
Mikä on ihmeellisintä tälläkin Shatnerin levyllä on se, kuinka paljon nimekkäitä vierailijoita on auttanut miestä mäessä. Puhumattakaan sessiomuusikoista ja taustalaulajista, jotka myös tekevät tahollaan kautta linjan upeaa työtä.
Ian Anderson puhaltelee huiluunsa
ZZ Topin
Billy Gibbons kiskoo kitarastaan riffejä ja Yhdysvaltain kultalevykeisari
Brad Paisley esittää sitä oikeaa laulua, mutta valokeilan varastaa Kapteeni Kir.. krhm, William Shatner.
Mika Roth
Lukukertoja: 2529
