Peter Ames Carlin: Paul Simon - Elämäkerta

Paul Simonin menestyksekäs sooloura käynnistyi jo 60-luvulla, mutta herran musiikilliset juuret ulottuvat huomattavasti pidemmälle kuin Simon & Garfunkel -duon ikimuistoisiin levyihin. Peter Ames Carlinin kirjoittama elämäkerta (suom. Jere Saarainen) ei nosta kohdettaan tarpeettoman korkealle jalustalle, vaan löytää inhimillisen ja erehtyväisen yksilön legendan takaa.

Minerva Kustannus

Paul Simon on niitä artisteja, joiden koko musiikillisen historian luulin tietäväni, ennen kuin ryhdyin lukemaan elämäkertaa. Käytin sanaa ’luulin’, sillä merkittävät osat Simonin historiasta olivat minulle ennen tätä tuntemattomia. Toki olen kuullut loputtomat kerrat Simon & Garfunkel -kaksikon klassikkobiisejä Boxerista Mrs. Robinsoniin, Bridge Over Troubled Water on hallussa ja Graceland löytyy hyllystä.

Simonin tuntemattomampia puolia ovat Garfunkelin kanssa luotu ensimmäinen duo, Tom & Jerry, jonka ainokainen pikkuhitti Hey, Schoolgirl julkaistiin jo vuonna 1957. Jotain kaksikon tavasta työskennellä kertoo se, että he kuuntelivat tuolloin aktiivisesti hittisinglejä ja pyrkivät muokkaamaan niiden osasista uusia kappaleita.

Toisilta lainaaminen ja muiden ideoiden omaksuminen musiikin saralla onkin värittänyt Simonin koko elämää, sillä usein hän on sopivasti unohtanut muiden osuudet luomistyön alkupuolella ja kirjannut valmiit kappaleet vain omiin nimiinsä. Tuolta puolen tarkasteltuna Simon vaikuttaakin teflonpintaiselta, sillä vaikka hän on toistuvasti ominut itselleen krediitit, ja saanut teoistaan kovaa julkistakin palautetta, eivät yhteistyötarjoukset ole olleet vähenemään päin.

Mielenkiintoinen ja merkittävä osuus Simonin historiassa on myös aikajakso Tom & Jerry -duon lyhyen menestyksen sekä vuoden 1965 The Paul Simon Songbook -albumin välillä. Noina vuosina lakia hiljalleen opiskeleva Simon loi musiikkia liukuhihnalta toisille artisteille ja yhtyeille mm. Jerry Landis nimen alla, ja tutustui musiikkialan raadollisempaan puoleen pitkän kaavan mukaan. Simonin pitikin jättää entinen elämänsä ja lähteä Englantiin saakka akustisen kitaran kera ennen kuin hän löysi taas oman äänensä. Folk-musiikki nousi 60-luvulla marginaalista valtavirran keskiöön, ja hän oli tuon ensimmäisen suuren aallon nimiä.

Simonin tekemisiä on aina määrittänyt tarve kontrolloida kaikkea ympärillä olevaa. Toisinaan tämä on johtanut uskomattoman hienoihin lopputuloksiin, mutta esimerkiksi vuonna 1998 ensi-iltansa saanut The Capeman -musikaali oli niitä hetkiä, jolloin kaikki ohjakset käsissään pitäneen Simonin olisi pitänyt kuunnella oman alansa (tässä tapauksessa teatterin) ammattilaisten näkemyksiä. Kivulias floppi ei pehmentynyt edes sinänsä toimivista kappaleista, mutta onneksi Simonin ura ei katkennut vielä siihen.

Onkin huomionarvoista, että Simon on julkaissut uudella vuosituhannella jo viisi sooloalbumia, eli saman verran kuin 80- ja 90-luvuilla yhteensä. Näistä viimeisin, In the Blue Light, ilmestyi tänä syksynä, minkä jälkeen Simon teki näillä näkymin viimeiseksi jääneen kiertueensa. Vaikka uusin levy on periaatteessa kymmenen raidan mittainen kokoelma Simonin aiempaa soolotuotantoa, on hän muokannut ja uudelleensovittanut materiaalia siinä määrin, että hetkittäin voidaan puhua jo täysin uusista kappaleista.



Miehen into jatkaa eteenpäin onkin yllätyksellistä, kuten Surprise -albumikin jo osoitti, eikä tuo matka näytä päättyvän ennen kuin hänen taipaleensa päättyy tässä maailmassa. Simon on jo niin monta kertaa ehtinyt lopettamaan musiikillisen uransa, että tulevaisuus on kaikkea muuta kuin kirjoitettu. Ja hyvä niin.

Mika Roth