Satellite Stories
27.10.2018
Special 45 / Oulu
Oululainen Satellite Stories lopettaa 10-vuotisen kansainvälisen uransa 5 levyn ja satojen keikkojen jälkeen siellä, missä he ovat aloittaneetkin, Oulun keskustan pitkäaikaisimmassa rockbaarissa Special 45:ssä.
Paikka on loppuunmyyty ja väkeä rynnii paikoille maailman eri kolkista. Paikalla oli katsojia ainakin Japanista, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Keikka lähtee käyntiin Sibeliuksen Finlandian taustanauhatahdeilla, jotka tuntuvat vähän mahtipontisilta ja pompööseiltä muuten kohtalaisen kevyeen poprepertuaariin verrattuna.
Ensimmäiseksi korviin pistävää ovat tyylikkäät soundit, jotka kuitenkin tuntuvat tarkkaan harkittuine kaikuineen etäännyttävän bändiä keikkatilanteesta. Kappaleet lähtevät jylläämään ja väki on mukana heti alusta lähtien. Kappaleet ovat tiukasti sovitettuja ja niiden tenhovoimaa ei voi kieltää.
Satellite Storiesien ulosannista tulee ehkä eniten mieleen Arctic Monkeys, Editors, Coldplay tai Interpol. Ainakin jälkimmäisenä mainitulta on lainattu junnaavat kitarariffit, mutta yleisesti kappaleet ovat huomattavasti pirtsakampia kuin Amerikan isoveljellä. Chris Martin -henkiset falsettiniekut soivat siellä täällä. Ehkä mukana on vähän EDM:äkin. Kuitenkaan mikään näistä yhtyeistä tai tyyleistä ei tyhjentävästi selitä auki satelliittien vaikutekirjoa.
Laulajakitaristi Esa Mankinen esittelee elkeitään todellisena karaistuneena showmiehenä laulattamalla, huudattamalla ja heiluttamalla yleisöä ylös ja alas. Käy hän pariin otteeseen yleisössäkin laulamassa. Kitaristi Marko Heikkinen näyttää edelleen aidosti yllättyneeltä kitarastaan kantautuvista sulosävelistä. Rytmiryhmä soittaa tiukasti mutta toisaalta hyvin elottomasti. Klikkiin sidottu taustanauha tekee rumpali Olli-Pekka Ervastin soiton suorittamiseksi. Kerran jopa biisi otetaan alusta ilmeisesti klikistä tippumisen takia.
Itselleni yllättävää oli myös, että Satellite Stories rokkasi popimagostaan huolimatta. Säröä oli laitettu toisiin kohtiin reippaammalla kädellä. Aksenttia vaihdettiin ja ykkösiä jätetään soittamatta progehevareiden tapaan. Ervasti heittää väliin jopa tuulimyllykompin, jota yleensä näkee enemmän deathmetal-bändeillä. Rokatessa kieliä katkeili ja myös sen takia eräs kappale aloitettiin alusta. Kitaraa ei näet voi vaihtaa kesken kappaleen Stevie Ray Vaughanin tyyliin taustanauhan jyllätessä eteenpäin. Kaikkiaan keikan flow oli kuitenkin kohtalaisen hyvä.
Kahden tunnin mitassaan kappaleet alkavat kuitenkin hieman toistaa itseään. Miksi joka biisin kertosäkeessä pitää olla pompittava discokomppi? Miksi täytyy laulaa Meksikoon lähtemisestä sekä kalifornialaisista ja skandinaavisista tytöistä? Eikö lähituotanto kelpaa? Tämä nyt on tällaista perisuomalaista jurotusta tietty, mutta kappaleet voisivat erota hieman enemmän toisistaan.
Keikka sisälsi Oscarien verran kiitoksia suuntaan jos toiseen, mutta se sallittakoon. Ihmiset olivat pähkinöinä, keikka päättyi kolmen encore-kappaleen jälkeen alkuaikojen hittiin Kids Aren’t Safe in the Metro, jonka aikana Nelivitonen oli revetä liitoksistaan. Sitä seurasi vielä crowdsurfausta yleisössä, ylävitosia ja yleisön halailua. Tapahtuma oli selvästi yhteisöllinen ja koskettava paikallaolijoille.
On hienoa nähdä, että Oulussa, kaukana musiikkimaailman keskiöstä voidaan tehdä coolia ja tarttuvaa musaa. Ja ne jotka sanovat popmusa on idiooteille, niin voisivat ottaa Satellite Storisista mallia: kuinka vilpittömästi ja maanläheisesti he tekivät uransa nöyrinä suosiostaan ja lopettivat ennen kuin leikki kävi liian raskaaksi eikä mitään sanottavaa enää ollut jäljellä.
Jussi Moilanen
