Wigwam

Jos joku olisi sanonut lokakuun 2017 alussa, että seuraavat 12 kuukautta tullaan muistamaan 1970-lukuisen progressiivisen rockin riemujuhlana, olisin luultavasti töräyttänyt nenäteet siihen paikkaan. Oikeassa hän olisi kuitenkin lopulta ollut - epäuskottavuuden auransa keskelläkin.

Procol Harumin Suomen-vierailu lokakuussa 2017 oli vielä lupaavaa alkusoittoa ja väkevä muistutus epäreilusti yhden hitin ihmeeksi vuosikymmenten saatossa kuihtuneen orkesterin merkityksestä ja elinvoimasta. Pink Floyd -basisti Roger Watersin Helsingin-konsertti elokuussa 2018 oli puolestaan ainakin allekirjoittaneelle koko vuoden upein konserttielämys.

Ja nyt, yli 10 vuoden tauon jälkeen Wigwam kokosi rivinsä Yhdysvalloissa asuvaa Jim Pembrokea myöten. Kun Tampere-talossa ummisti silmänsä edesmenneen Pekka Pohjolan kiemuraisia Losing Hold -sävelkulkuja kuunnellessa, ei ihan heti tullut mieleen että lavalla soittavan bändin yhteisikä on yli 400 vuotta.

Helsingissä vuosien 1968 ja 1969 vaihteessa perustettu yhtye jyräsi 50-vuotiskonsertissaan vastustamattomasti. Kun aurinkolaseihin sonnustautunut Pembroke päästi ensimmäiset nuotit suustaan, se oli menoa: kylmät väreet kiipeilivät pitkin selkärankaa. Miehen ääni oli hämmästyttävästi jopa paremmassa vireessä kuin vaikkapa 17 vuotta aiemmin äänitetyllä Wigwam Plays Wigwam -livealbumilla. Pembroken karisma ja laulu kannattelivat konserttia, vaikka hän tuli "ylimääräisenä" lisänä alkuperäisiin suunnitelmiin.

Poikkeuksellista kokoonpanossa oli myös se, että Pembroke, 1974 omille teilleen lähtenyt urkuhirmu Jukka Gustavson ja samana vuonna keikkakitaristiksi liittynyt Pekka "Rekku" Rechardt olivat ensimmäistä kertaa orkesterin jäseninä samalla lavalla. Bändi levitti väliaikoineen lopulta kolme tuntia progen tunnepitoista ilosanomaa. Tosin tuoreemmissa numeroissa saattoi aistia myös aikuisrokin haamun hiipineen saliin.

Koska Pembroken pääsy kiertueelle varmistui vasta myöhemmin, bändi oli todennäköisesti ehtinyt harjoitella Wigwam-tuotantoa Gustavsonin laulettavaksi. Siksi useimmat konsertin lauluosuuksista kuultiin sähköpianon sijaan nimenomaan Hammond-urkujen takaa, vaikka Pembroke tunnetaan yhtyeen pääsolistina. Kiinnostavaa tässä oli se, että Gustavson on ollut yhtyeessä vain viiden vuoden ajan orkesterin noin 20 aktiivivuodesta. Lucky Golden Stripes and Starposen ylikorkeaa sävellajia lukuun ottamatta hän selvisi tuurauspestistä varsin kelvollisesti, joskin laulu olisi saanut tulla hieman kovempaa miksauksessa.

"Wigut" ("ne muut" soittajat bändissä olivat sellaiset nuoret lupaukset kuin Esa Kotilainen, Pave Maijanen ja Jan Noponen) kävivät läpi materiaalia bändin pitkän uran ajalta, kahta ensimmäistä albumia lukuun ottamatta. Vierailijoista 1990-luvun alussa kosketinsoittajana toiminut Mikko Rintanen ripotteli A Better Hold (And a Little View) -kappaleeseen soulahtavaa svengiä. Wigwamissa 1975 ensimmäistä kertaa soittanut Pedro Hietanen tarjosi puolestaan lisäsävyjä useampaankin teokseen sekä harmonikalla että syntetisaattorilla, Kotilaisen uskomattomien Moog-kuvioiden vanavedessä.

Konsertin materiaali painottui Pohjolan ja Gustavsonin eroamisten jälkeiseen "deep pop" -kauteen (1975-1977), jonka kolmelta albumilta kuultiin lähes puolet konsertin kappaleista. Aikakauden aloittanut Nuclear Nightclub -klassikko soitettiin lähes kokonaisuudessaan. Myöhemmiltä 1990- ja 2000-lukujen paluulevyiltä oli poimittu mukaan peräti seitsemän esitystä, ikään kuin muistutuksena miten hienoja kappaleita niiltäkin löytyy.

Tampere-talossakin kävi selväksi, että Wigwam on kosketinsoitinten yhtye: Jukka Gustavsonin kiivas urkutaide on lähes uskonnollinen kokemus ateistillekin. "Urkubrändiin" löi tiukasti kapuloita rattaisiin Pekka Rechardt, joka oli vanhan jengin kanssa kuin lapsi karkkikaupassa. Hengästyttävää ja koukeroista mutta tyylikästä kitarointia koko konsertin ajan. Sitä samaa, mikä on Wigwamin ytimessä: intensiivinen musikaalisuus.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Sami Tuunanen