Timo Isoaho, Matti Riekki: Trio Niskalaukaus

Voidaan oikeutetusti sanoa, että Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli yksi niistä suurista ja mahtavista, jotka pistivät kotimaiset metallimarkkinat pysyvästi uusiksi. Vuosituhannen vaihteen kummallakin puolella bändi julkaisi nipun levyjä, joista ainakin kolme ensimmäistä voi laskea koska tahansa klassikoiksi. Kaiken kukkuraksi ryhmä lopetti huipulta, pitäen sapattia reilusti päälle vuosikymmenen. Timo Isoaho ja Matti Riekki ovat kasanneet komean kirjan, jossa bändin tarina käydään yksityiskohtaisesti läpi, ilman turhaa fanipoikamaista hehkutusta. Vihdoin ja viimein.

Like

Bändit jotka lyövät hanskat tiskiin suosionsa huipulla pystyvät usein luomaan ympärilleen kuolemattomuuden auran. Suuresta maailmasta löytyy tietysti suuria ja hienoja esimerkkejä moisesta toiminnasta, joita en lähde tässä sen kummemmin listailemaan. Kuinka moni noista pillit pussiin pistäneistä yhtyeistä on kuitenkaan saavuttanut pisteen, jossa voi katsoa muokanneensa musiikkihistoriaa merkittävällä tavalla ja luoneensa jotain tyystin uudenlaista? Tähän harvojen joukkoon lukeutuu kotimaista musiikkikenttää myllännyt Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka tarina päättyi vuonna 2004 ”määrittelemättömän pituiseen taukoon”.

Yhtyeen jynkky-soundi oli jo ennen tuota muuttunut käsitteeksi ja bändin tekstipaitoihin saattoi törmätä osapuilleen missä tahansa senioreiden bingo-illoista aina lastenjuhliin ja häihin saakka. Marginaalissa aloittaneesta yhtyeestä oli tullut kansallista omaisuutta, jota noin joka kolmas kellaribändi yritti tietoisesti tai alitajuisesti kopioida. Kirja taustoittaakin juuri noita päätökseen johtaneita muutoksia, jotka saivat Rautiaisen tekemään soolourallaan toinen toistaan vaikeammin ymmärrettäviä päätöksiä.

Kronologisesti etenevä opus aloittaa kuitenkin alusta, ja sieltä starttiruudustahan löytyy tietysti Lyijykomppania. Tuo edelleen toiminnassa oleva yhtye, jonka soundi viistää kovin läheltä Niskalaukausta, ja jonka uusin pitkäsoitto ilmestyi sopivasti viime kesänä. Rautiaisen ”oppivuodet” Esa Moilasen kanssa samassa orkesterissa ottavatkin ison lohkon opuksesta, mikä kertoo jo omalla tavallaan emobändin merkityksen määrän.

Lyijykomppanian jälkeen Rautiaisen sooloprojektina käynnistynyt Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus avasi pelin vuoden 1997 Hävetkää! EP-levyllä, jota monet pitävät yhä sinä täydellisimpänä Niskalaukaus-kiekkona. Esikoisalbumi Lopunajan merkit ilmestyi puolitoista vuotta, vuoden 1999 alussa ja siitä eteenpäin taivas olikin enää ainoa katto rakettimaisesti nousseelle suosiolle. Muutos kuvataan niin nopeana, etteivät edes soittajat itse oikein hahmottaneet asioiden kulkua.

Kiertue-elämän sekoilut saavat tietysti oman tilansa, mutta oikeasti mielenkiintoista oli lukea saksankielisen In Frostigen Tälern -albumin koostamisen taustoista ja vaikeuksista, sillä kyseistä kiekkoa on aina pidetty outona lintuna ryhmän julkaisuhistoriassa. Miksi ihmeessä kukaan kääntää levyllisen musiikkia saksaksi, eikä sitten edes julkaise sitä saksankielisessä Euroopassa kunnolla? Tekijöiden naiivius sekä riittämättömät resurssit markkinoinnin suunnalla olivat palasia osuudessa, jota nikkarit itsekin osin vielä päivittelevät.

Oman kokemattomuuden piikkiin lasketaan myös levyjen tuottaminen/tuottamattomuus, jonka ansiota/syytä on alkupään kiekkojen hiomattomuus ja raa’aksi luokiteltava soundi. Tekijöiltä tuntuu tosin toisinaan unohtuvan se, että ehkäpä juuri tuo alkuvoimaisuus ja tylyys olivat niitä syitä menestyksen syntyyn ensinnäkin. Ja kun palaset viimein loksahtivat paikoilleen ja ihka oikea yhtye muotoutui Rautiaisen ympärille, oli tämä jo täysin kypsä saavuttamaansa asemaan, ja halusi tehdä jotain muuta.

Bändin jäihin pistäminen ohitetaan yhä ”no se nyt vaan piti tehdä, kun tuntu siltä” -tyyppisillä sepustuksilla. Ja nähtävästi ryhmän paluu oli kaikille totaalinen yllätys – entiset bändikaverit mukaan luettuna. Kirjan otsakkeena on Trio Niskalaukaus, eli juuri se typistetty nimimuoto, jonka Rautiainen olisi halunnut ottaa käyttöön jo ennen hajoamista, ja etenkin uudelleenkasautumisen yhteydessä.



Kirjan loppu onkin sitten jo tuttua lähihistoriaa. Kuinka leijonapaidat raivostuivat Suomi sata vuotta -singlestä ja miten mahtavaa olikaan tehdä taas töitä yhdessä. Ja jos mitään lopusta voi päätellä niin sen, että jatkoa on luvassa vielä pitkään. Seitsemännen pitkäsoiton jälkeen voidaan siis saada vielä toinen moinen, mikäli terveys, mielenkiinto ja kunto vain kestävät.

Mika Roth