Sebastian Bach: Skid Rowsta Broadwaylle
11.09.2018
Sebastian Bach uskoo sydämestään rock’n’rollin voimiin, ja sen hän myös tekee muistelmissaan selväksi. Herra on julkaissut kolme sooloalbumia ja esiintynyt Broadwayn suurissa musikaaleissa, niittäen mainetta ja kunniaa. Silti hänet tullaan aina muistamaan ensisijaisesti Skid Rown laulajana, joka lauloi sydäntäraastavia biisejä korkealta ja kovaa. Ei siinä auta edes vuosien mittainen sivuosa Gilmoren tytöt-sarjassa, tai Jekyll & Hiden upea päärooli.
Like
Kanadassa syntynyt ja nuoruutensa viettänyt Sebastian Philip Bierk on sanavalmis miekkonen. Tuo käy sangen selväksi, kun miehen jutustelua on lukenut jo muutaman sivun. Sebastian Bach -esiintymisnimen omaksunut kirkasääninen herra nousi hardrock-maailman kärkeen jo 80-luvun lopulla, kun Skid Row julkaisi itsensä mukaan nimetyn debyyttialbumin. Tuolta aikakautta määrittäneeltä levyltä lohkaistiin kolme jättimäistä sinkkua: Youth Gone Wild, 18 and Life sekä I Remember You. Noilla biiseillä Skid Row ikuisti itsensä musiikin historiaan, eikä yhtye – tai kukaan sen jäsen irrallaan siitä – ole pystynyt sen jälkeen saavuttamaan vastaavaa myynnillistä menestystä.
Bändin esikoisalbumin pitkä varjo on viihtynyt sitkeästi myös Bachin yllä, eikä satunnainen kuulija ja lukija voi kuin yhtyä kirjassakin ilmenevään, Sean Pennin esittämään kysymykseen: ”Jätkä hei, milloin te panette sen bändi taas kasaan?” Skid Row hajosi aikoinaan riitoihin, mutta ainakin Bach tuntuu olevan valmis klassisen kokoonpanon uudelleenkokoontumiseen, joten palloa heitetään nyt toisten nurkkiin tuolla saralla.
Mutta Skid Row oli vain yksi osa Bachin elämää, kattaen ainoastaan noin vuosikymmenen mittaisen jakson. Noista vuosista herralla ei tosin tunnu olevan oikein muuta muisteltavaa kuin se, että mitä aineita tuli nautittua milloin kenenkin kanssa ja kuinka järjettömiin mittasuhteisiin sekoilu joskus karkasi. Toisaalta tällainen känni/huume-sekoilun läpikäynti on varmasti terapeuttista ja puhdistavaa, mutta ainakin osan materiaalista olisi voinut jättää sinne henkilökohtaisen terapeutin penkille.
Siinä missä oman bändin tekemiset ja tekemättä jättämiset saavat toistuvasti kritiikkiä muistelijalta, on kuitenkin olemassa yksi taho joka on kaiken kritiikin yläpuolella. Kiss, tuo myyttinen bändi ja sen jäsenet, jotka nostetaan semi-jumalien joukkoon toistuvasti, saivat nuoren Sebastianin rokkaamaan ja vaikutus ei ole vuosien saatossa kadonnut.
Entä sitten rock’n’rollin paha poika Axl Rose, joka antoi Bachille vetoapua peräti kolmella raidalla vuoden 2007 Angel Down -sooloalbumilla? Guns’n’Rosesin suuri tunnekimppu on Bachin mukaan mitä mukavin, vaikkakin toisinaan synkkä tapaus, eikä Diamond Dave eli David Lee Rothkaan ole normaaleja kuolevaisia, joten värikkään trion yhteinen ilta baarissa olisi saattanut kulkea paremmillakin urilla. Bachin kanssa bailaaminen on tosin tainnut olla vähintäänkin haastavaa puuhaa.
Minkälaisen kuvan Bach sitten lopulta piirtää itsestään, kun kaikki koettu on aika summata yhteen? Bach näkee peilikuvassaan viisastuneen ja hölmöilyistään oppineen vanhemman rokkarin, joka ei koskaan lopeta esiintymistä ja rockin voimiin uskomista. Vanhemman miehen kehossa riehuvan nuorekkaan Kiss-fanaatikon, jolle rock ja perhe ovat tärkeimmät asiat maailmassa. Miehen joka on viimein löytänyt paikkansa ja tarkoituksensa maailmassa jo on onnellinen. Ja eikö se ole lopulta parasta mitä voi tapahtua?
Mika Roth
