Franz Ferdinand

Franz Ferdinand latasi omalla keikallaan festareilta tutun, yleisöä kosiskelevan hittiputken. Onneksi ukkonen herätti hitaasti lämmenneen yhtyeen.

Franz Ferdinand on käsitellyt jättimenestyksensä viisaasti. Vuoden 2004 maailmanlaajuiseen soundtrackiin kuulunut Take Me Out -jättihitti olisi saattanut nostaa nestettä otsalohkoon, mutta ainakaan 14 vuotta myöhemmin jälkiä ei ollut enää näkyvissä. Useita Grammy-ehdokkuuksia urallaan napannut skottibändi käveli muina miehinä Allas Sea Poolin tapahtuma-alueen nurmikon poikki lavalle esittämään rokkitähtiä.

Vaikka tuorein albumi Always Ascending (2018) ei ylläkään edeltäjänsä Right Thoughts Right Words Right Action (2013) tai Franz Ferdinand -debyytin (2004) tasolle, nimikappaleen muikea avaruusdisko-elektropulputus on tyylikäs ja virkistävä aloitus keikalle. Tästä soundista on isosti kiittäminen kosketinsoittaja Julian Corrie'ta, joka liittyi orkesteriin kitaristi Dino Bardot'n kera, kun alkuperäisjäsen Nick McCarthy jätti yhtyeen.

Epäilykset kuitenkin heräävät, kun takavuosien helmi The Dark of the Matinée kuulostaa harmillisen löysältä. Yhteissoitto hapuilee oudolla tavalla, joka paljastuu keikan edetessä rutiiniksi. Hetkeksi, jossa kelvollisuus riittää. Vaikka paikalle saapunut yleisö on maksanut nimenomaan nähdäkseen glasgowlaisyhtyeen, bändi itse tuntuu saapuneen Pohjolan loppukesään festareiden pakollisella hittiputkella. Hyvin harvoin kappaleiden välillä on niin suuria eroja kuin tänään. Take Me Out kuullaan kuin ohimennen muiden joukossa.

Kutsutaan sitä sitten itseluottamuksen puutteeksi tai miksi tahansa, mutta tuoreimman albumin kiinnostavimmat vedot Huck and Jim sekä Lois Lane jäävät Helsingissä kuulematta. Samoin kuin Sparksin kanssa tehdyn erinomaisen FFS-albumin (2015) kappaleet, tosin sitä ei voi pitää järin suurena yllätyksenä. Tanssirock-yhtyeen kiehtova, yhtä aikaa kielekkeellä taiteileva ja silti tasapainoinen ydinsoitanta sekä hyvä miksaus pelastavat kuitenkin elokuun illassa paljon.

Kokonaisuus kääntyy lopulta plusmerkkiseksi. Kahden ensimmäisen albumin Walk Away, Come on Home ja Michael muistuttavat miten veikeä ja uniikki post-punk-renessanssisoundi yhtyeellä on hyppysissään. Encorena kuultu This Fire soi suorastaan nerokkaana kuvitelmana siitä, miltä Joy Division olisi voinut kuulostaa Jim Morrison solistinaan.

Kenties salamointi Helsingin taivaalla sähköisti myös Franz Ferdinandin huomaamaan jotain arvokasta.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Fullsteam Agency ja Wikimedia Commons