Jouni Hynynen: Muistikuvia – Tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa
13.08.2018
Jouni Hynynen on yksi herkullisimmista suomalaisista mediapersoonista. Siinä kylmä ja kova fakta, joka ei ole sen kummemmin vinoilua kuin yliampumistakaan. Näin vain on sillä tämä lappeenrantalainen, Kotiteollisuus-yhtyeenkin nokkamiehenä häärinyt ukko, ei ole koskaan piilotellut mielipiteitään. Mistä miehen kirjoittamat biisien lyriikat ovat sitten kummunneet? Siitä ei ole niinkään paljoa puhuttu, ei siis ennen kuin nyt.
Like
Okei, jo silkka alkuidea on herkullinen – eikö vain? Kirjassa käydään läpi valittujen kappaleiden lyriikoita, joista mestari Hynynen sitten ”paljastaa totuudet” ja antaa lööppisusille siinä samalla lisää pureskeltavaa. Eihän mies tietenkään kaikkea kerro, se nyt olisi jo suorastaan mahdotonta, tai sitten opus olisi biblian kokoluokkaa, mutta kyllähän sieltä rivien ja sivujen välistä paljastuu hiljalleen potretti suomalaisen miehen psyykestä. Viina on virrannut, tupakkia palanut, parisuhteet kolisseet kiville ja typeryyksiä on tehty oikeastaan jokaisella mahdollisella elämän osa-alueella, mutta niistähän se mies sitten lopulta kasvaa – jos on kasvaakseen.
Hynysen tarinoissa yläkerran ja alakerran pomot vilkkuvat ahkeraan, poloisen pienen ihmisen jäädessä usein näiden voimien ristituleen. Syytä ei kuitenkaan sysätä toisten niskaan, sillä itse se monttu on aina kaivettu ja syyllinen kaikkeen löytyy lopulta peilikuvasta. Uskonnolliset ja poliittiset mielipiteet värittävät kuitenkin yllättävän harvoin lyriikoita, miehen antaessa enemmänkin vihjeitä kuin suoria ohjeita ja oppeja. Mikä on laskettavissa vain ja ainoastaan hyväksi asiaksi, sillä saarnamiehiä (tai henkilöitä) on näissä maisemissa jo riittämiin.
Ja sitten on tietysti se tavallinen arki, joka telaketjuillaan jauhaa meitä osiin päivä kerrallaan, antaen vuorotellen rystyltä ja kämmeneltä. Mutta silti kaiken alla elää usein pieni usko johonkin parempaan, kestävämpään ja kauniimpaan, vaikka olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin otolliset. Ei sitä jotain ehkä tässä elämässä tavoiteta, mutta jo silkalla toivolla päästään pitkälle. Hynynen alleviivaakin kirjassaan usein niitä lähes huomaamattomiksi jääneitä lyriikoidensa pikkuvirkkeitä, vihjeitä ja yksityiskohtia, jotka saattavat kääntää koko tekstin ylösalaisin. Ihan tulkinnasta riippuen siis. Murhenäytelmä voikin pienellä lisätulkinnalla päättyä onnellisemmin ja ehkä sittenkin – ja tämä on mittava ehkä – sieltä tunnelista tulee vastaan muutakin kuin luotijuna.
Kronologisesti etenevä kirja napsii tekstejä bändin jokaiselta studioalbumilta, jopa tulevalta 16. pitkäsoitolta, jonka tarkka ilmestymispäivä on tätä kirjoitettaessa vielä hämärän peitossa. Mukaan on otettu tekstejä myös ryhmän runsaasta EP- ja single-arsenaalista, mutta Sotakoirat ja ne parit yhteisjulkaisut muiden bändien kanssa on jätetty rauhaan. Ainoa kaavaa rikkova biisi on Absolute Respect – A Tribute to Killing Joke -kiekon Pandemonium, jonka käännöksessä Hynynen otti aikoinaan runsaita vapauksia – ja osui jälleen kerran maalitaulun keskiön tuntumaan.
Hienoja tekstejä näihin +20 vuoteen on mahtunutkin runsaasti, se on pakko sanoa. Mieshän on parhaimmillaan suoranainen runoilija, tai kelpo tarinaniskijä nyt ainakin, minkä jo julkaistut muutkin kirjat ovat tietysti jo aiemmin osoittaneet. Kirjaa lukiessa tulee tosin toisinaan jopa hieman kiusaantunut olo, tai ainakaan itse en pidä toisten ihmisten liittojen likapyykistä, enhän perusta tosi-tv:n hedelmistäkään missään muodossa. Mutta toisaalta: onhan tässä mukana paljon niitä mehukkaita tunnustuksia, kuten alaotsikkokin jo lupaa
Kirja kertoo teksteistä, mutta samalla pääsemme kurkistamaan biisinteon muihin osa-alueisiin, sekä siihen loputtomaan lainailun kulttuuriin, jota on tehty jo aikojen alusta. Sointukierrot kiertävät, kansalliseepokset maistuvat ja napata voi oikeastaan mistä vain, kunhan sen tekee vain hyvin. Siinä samalla lukija pääsee mukaan rock’n’roll sirkukseen, jossa ryhmästä taotaan tiivis bändi, sisäiset voimasuhteet muuttuvat diktatuuriksi ja lopulta, kuten kunnon leffoissa konsanaan, koittaa taas onnen ja autuuden päivät. Näissä sivuissa käydäänkin läpi ovelasti yksilön, ryhmän ja koko kansakunnan muutos, eli ei mitään ihan heppoista lööppikauraa sitten kuitenkaan.
Mika Roth
