28.07.2018
Puntala / Lempäälä
Hiki virtasi ja vettä kului lauantain paahtavassa helteessä. Toki useat korvasivat veden mallastuotteilla, kuten tapoihin kuuluu. Suudelmat aloitti päivän sopivan rauhallisissa tunnelmissa. Keskipäivän pop ja punk, juuri tässä järjestyksessä, eivät aiheuttaneet ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Vanhemman ihmisen sielu lepäsi, eh. Vihdoinkin onnistuin näkemään Nuoret Sankarit –yhtyeen myös lavalla. Levyiltä hyväksi havaittu punkrock toimi myös livenä ja koko show eteni komeasti. Laulaja Tuomas tuli mainostaneeksi monikansallista virvoitusjuomaa, josta varmaan jotkut mielensä pahoittivat. Onhan se uusikin pikkulevy hankittava.
Ruotsalainen Warchild oli muutaman biisin perusteella melko disbeat –tyyppistä runttausta. Tuskin kotona jaksaisi perehtyä edes pitkäsoiton vertaa kun tätäkin osastoa löytyy pilvin pimein. Rue Morgue piti lauantaina post-punkin lippua ylhäällä. Hienosti se liehuikin. Hienoa biisimateriaalia, kolkko soundimaailma ja ei mustissa vaatteissa esiintynyt laulava kitaristi. Siitä on hyvä keikka tehty. Levykauppaan tästä, mars.
Punk Lurex tuli nähtyä myös Tampere Punk Festeillä kesäkuussa. Lähes samoin sanoin voisi kuvailla Puntalan esiintymistä. Kaseva–coveria myöten. Painavaa asiaa ilman painavaa möykkää. Luulen kuitenkin että nämä kaksi keikkaa riittävät tälle kesälle. Ruotsin Allvaret jäi harmikseni vain hajahuomioiden varaan. Persoonallinen vaikutelma kuitenkin ehti syntyä ja pitää katsoa keikkansa YouTubesta kun se sieltä näemmä löytyy. Tunniksi venytetty tauko sopi paremmin kuin hyvin. Paikalta poistuneena en osaa sanoa järjestettiinkö perinteinen köydenvetokilpailu Tampere vastaan muu maailma. Toivottavasti.
Sister Disasterin hieman angstinen sointi aloitti illan loppukirin. Vieraat biisit eivät oikein auenneet. Tämäkin bändi jäänyt tsekkaamatta. Vapaa Maa jätti nyt kylmäksi. En tiedä miksi. Liian vähällä kuuntelulla on varmasti oma osansa. Helle alkoi uuvuttamaan ja kreikkalaisen Horis Ikton seuraaminen jäi puolitiehen. Vimmaista hardcorepunkkia varmasti koko rahan edestä. En muuten muista onko aiemmin ollut kreikkalaista bändiä Puntalassa.
Valse Triste juhli 35-vuotistaiteilijajuhlaa totutun päättömästi. Wasky ja Mikko jaksavat kettuilla niin toisilleen kuin yleisölle. Kävipä lavalla yhden biisin ajan ex-basisti Rainekin. Olikin sitten ainoa pohjanmaalainen siinä vaiheessa, tämä tieto lavalta kuulutettiin. Perheeni on sairas oli totutusti ohjelmistossa. Valset ei ole ihan yhtä vanha kuin punk, mutta melkein. Diskelmä on kokenut ryhmä ja osaaminen paistaa läpi kilometrien päähän. Mutta tässä välissä oli pidettävä evästauko ja eipä orkasta oikeastaan muuta kuin että setin päättänyt Kollaa Kestään Kännissä aamulla on hieno biisi. Hyvää makua osoitti tämä valinta.
Doña Maldad from Venezuela löi päin pläsiä niin tulista latino-hardcorea ettei mitään rajaa. Joka vuosi Puntalassa tutustuu uusiin koviin eteläamerikkalaisiin bändeihin. Sieltä tuntuu tulvivan vihaisia ja nopeita orkestereita. Irlantilainen Grit oli läpsyttelyä edellisten jälkeen. Hyvänkuuloista läpsyttelyä, johon sietäisi tutustua tarkemmin. Keskitempopunkille löytyy aina tilaa, eikä tarvita edes Rexonaa. Ydinaseettoman Pohjolan melupunkista en ole saanut otetta ennen enkä nyt. Kovasti yritin taas mutta kun ei niin ei.
Suoranaista gloriaa nauttiva Kohti Tuhoa heitti intensiivisen kaksikymmentäminuuttisen, jonka tuhnut soundit tuhosi. Sopii samat sanat kuin edelliseen eli tarttumapinta biiseihin puuttuu, mutta se voi johtua myös siitä ettei levyt, yhtä EP:tä lukuun ottamatta, ole kotiin koskaan löytäneet. Setti sisälsi Painajainen yhtyeen Saatanan lampaat –hitin, jonka kävi tulkitsemassa tuntemattomaksi jäänyt vieraileva artisti. Barcelona (onko bändi myös sieltä kotoisin?) tuntui viihdyttävän yleisöä. Minä en oikein löytänyt punaista lankaa, sen mitä onnistuin näkemään ja kuulemaan. Rumpalin oma show oli kaiketi hauskaa keikan lopussa. No, se nyt jäi koko Barcelonasta päällimmäisenä mieleen.
Sitten se oli taas yhtä vaille valmis tämän kesän Puntala. Perinteisesti viimeisenä on esiintyneet vanhat pierut. Niin nytkin kun Englannin The Varukers asteli estradille. Setti oli pullollaan vanhaa matskua 80-luvulta ja mukana oli tietysti I Don’t Wanna Be Victim ja Soldier Boy, jotka bändi soittaa varmaan joka ikisellä keikallaan.
Kyllä ne vanhat pierut pirun tiukasti soittivat ja laulaja Rat eläytyi koko olemuksellaan, keesi vinhasti väpättäen. The Varukersin viime vuonna julkaisema pitkäsoitto pitäisi kyllä ottaa kuunteluun ja todeta missä mennään nyt 2010–luvulla. Huomattavasti väsyneempiä 80-luvun suuruuksia olen Puntalassa joutunut todistamaan kuin Varukers.
Eipä sitten muuta kuin hyvää yötä ja kiitos Mikolle plus muille järjestäjille. Toivottavasti ensi vuonna olisi hieman viileämpää.
Palaa tästä Puntalan perjantaihin.
Teksti ja kuvat: Jouko Lehtinen
