08.06.2018
Kuivaamo/Tampere
Helsingin tavoin nyt myös Tampereella on oma Punk Fest. Tämä ensimmäistä kertaa järjestetty tapahtuma keräsi paikalle alan ihmisiä Suomesta ja maailmalta. Suomi ei ole punk-kartalla todellakaan peräkylä, jonne eksytään vain vahingossa.
Miljöönä Kuivaamo on kuin tehty punk-tapahtumalle. Vanha tehdaskompleksi henkii historiaa menneiltä vuosikymmeniltä. Metsän takaa nousevat kerrostalot toki paljastavat, ettei eletä enää 50-lukua. Jorinat sikseen. Perjantai-illan huumaa tarjosi iso liuta punk-ja hardcore –bändejä, joista Kohu-63 oli ulkolavalla kun saavuin paikalle. Todelliset konkarit tarjosivat tuttua ja turvallista punkkia. Viimeinen valssi ei tullut viimeisenä, mutta lienee hyvin usein soittolistalla. Vuodet vierivät, mutta Kohu-63 on ja pysyy.
Kovaa Rasvaa metelöi sisälavalla. Vimmaista hardcorea, jonka punaista lankaa en ole tähän päivään mennessä löytänyt, valitettavasti. Kreikkalainen Konepistooli hämmästytti suomea puhuvalla laulajallaan. Heidän suosikkibändinsä Suomesta lienee Rattus. Ainakin ohjelmistoon sisältyi muutama niiden biisi. Hyvinkin positiivinen uusi tuttavuus, jonka letkeää meininkiä oli ilo seurata.
Seuraavasta aktista oli letkeys kaukana, sillä japanilainen UNARM tarjosi täyslaidallisen sellaista meluhyökkäystä, että vanhalla polvet tutisivat. Japani on tunnettu kaikista äärimmäisyyksistä puhuttaessa musiikista. UNARM edustaa juuri sitä laitaa. ”Hardcore/crust sledgehammer”, lukee käsiohjelmassa. Sellaista moukarointia tarjosivat ettei paremmasta –tai pahemmasta- väliä. Kääk, liian meluisaa ja jäsentelemätöntä korvilleni.
Kohti Tuhoa tippuu samaan kuoppaan Kovan Rasvan kanssa. Alan piireissä ylistetty tiukasti hardcorensa soittava orkka, jonka jujua en ole oivaltanut. Joku tehokuuri voisi olla paikallaan. Entäs sitten seuraavana esiintynyt Lapin Helvetti? Eräänlaisena Terveet Kädet -jatkumona toimiva orkesteri on yksinkertaisesti liian metallista makuuni. Bändi tuo ikävästi mieleen Terveiden Käsien ankean 90-luvun ja vaikka Läjä on yksi maailman kovimmista tulkitsijoista niin Lapin Helvetti jäänee osaltani tsekkaamatta tarkemmin. Tampereen reilun puolituntisen jaksoi kuitenkin seurata jo ihan Läjän takia.
J.M.K.E. Täytyy kyllä todeta, että Viron poikien parasta ennen –päivä on mennyt umpeen jo aikoja sitten. Joulupukkia muistuttava Villu Tamme ei ole enää nuoruusvuosiensa iskussa. Kompuroiva soitto ja nolo Juicen Eesti (On My Mind) –cover ei kyllä pisteitä nostanut. Vaan näkyi J.M.K.E.:llä edelleen fanaattisia ystäviä olevan. Ja kyllä, Tere Perestroika kuului ohjelmistoon ja sai fanit pähkinöiksi.
Lisää muinaisjäänteitä saatiin, kun Englannin ja Bristolin Disorder saapasteli estradille. Pörinää ja pauketta oli tiedossa ja sitähän saatiin noin puolen tunnin verran. Bassosta ja laulusta vastaava Taf on bändin pitkäikäisin jäsen ja selvästi hänen pillinsä mukaan muut tanssivat. Vanhempi polvi muistaa kuinka epätoivoista Disorder oli saada Suomeen keikoille 80-luvulla. Ajat ovat toiset ja nyt oli minullakin mahdollisuus nähdä bändi ensimmäistä kertaa elämässäni. ”Noise – not music”, näin muun muassa kuvailtiin bändiä aikoinaan. Joo, bassovetoista melua saatiinkin koko rahan edestä.
Ohjelmistossa oli monta 80-luvun hittiä Rampton Songista lähtien. Luulen kyllä, että Disorderin kunnian vuodet on takana päin. Rumpalilla oli silminnähden vaikeuksia tempojen suhteen. Jos bändin olisi onnistunut näkemään 35 vuotta sitten niin tämäkin teksti olisi toisenlaista. Taffin teurastajanessu oli cool. Poistuin kohti yöpaikkaa kun Radiopuhelimet mäiskivät ilmoille pohjoista rytmijyräänsä.
Jatka tästä festivaalin lauantaihin
Teksti ja kuvat: Jouko Lehtinen
