Phil Collins: Omaelämäkerta

Phil Collins jos kuka on muuttunut yhden aikakauden symboliksi. Monet saattavat muistaa miehen myös Genesis-yhtyeen riveistä, mutta Collinsin suuret soolohitit 80-luvulla ovat tehneet hänestä tuon olkatoppausten sekä suurten hiuslaitteiden aikakauden airuen. Mitä Collins itse asiasta on mieltä? No, ainakaan hän ei säästele itseään purkaessaan elämäntarinaansa ja antaessa silottelemattomia vastauksia.

Minerva Kustannus

Phil Collins on mitä selvimmin tarinankertoja. Ja kelpo kertojan tavoin hän osaa löytää tylsistäkin faktoista viihdyttäviä kulmia. Armoitettu rumpali hallitsee myös rytmityksen (kuinkas muutenkaan), ja tietää kuinka lukijan mielenkiinto pidetään yllä niissäkin kohdin, kun tarinassa ei varsinaisesti tapahdu mitään kovinkaan järisyttävää.

Collins purkaa oman taipaleensa lukijan eteen innolla, tunteenpalolla ja niin suurella sydämellä, että moinen saa kyynisimmänkin toimittajasedän heltymään hetkittäin. Kolme avioeroa ovat jo itsessään raskas saldo. Samoin myös kaikki viisi lasta, joista osaan suhteet jäivät alkuvuosina heppoisiksi. Lisää lyijyä reppuun tuo jatkuva epäonnistumisen tunne, kun mikään parisuhde ei toimi, terveydenkin antaessa viimeisinä vuosina jo periksi. Paljon on siis luisteltu ylämäkeen, mutta silti Collins ei oikeastaan koskaan kaada roskista toisten niskaan, vaan näkee itsensä kaikkien ongelmien lähteenä. Tai oikeammin probleemien lähde on se mitä hän mieluiten tekee, eli musiikki.

Musiikki on voimavara, dynamo ja loputon akku, joka on auttanut Collinsia eteenpäin elämässä aina alusta saakka, mutta suunnaton määrä työtä musiikin saralla on myös vienyt renkiä isännän elkein, minkä mies itsekin on selvästi oivaltanut. Ja selvin Collinsin ongelma on ollut se, että hän ei ole osannut juuri koskaan kieltäytyä työtarjouksista, yhteistyöehdotuksista tai villeimmistäkään ideoista. Tietysti suuri osa tästä työstä on johtanut upeisiin saavutuksiin, noin kaupallisesta suunnasta tarkasteltuna nyt ainakin, mutta hinta on ollut pitkässä juoksussa tavattoman korkea.

Katkeruuteen olisi siis mahdollisuuksia, mutta onneksi näppäräsanainen tarinankertojamme on moisen pikkusieluisuuden yläpuolella. Halki kirjan kerrontaa viekin eteenpäin ’tulipahan tehtyä ja mitä niitä nyt katumaan enää’ -henki, sillä menneiden märehtiminen on mukavampaa ja rakentavampaa tehdä positiivisuuden lasit päässä.

Oman pikantin lisänsä kirjaan tuo Collinsin vapaa tapa liikkua eri aikamuodoissa. Yksi kappale kerrotaan nykyhetkenä, seuraava taas jonain aikoja sitten tapahtuneena, miten fiilis on milloinkin sattunut miestä viemään. Alkuun tämä sattumanvarainen aikamuotorumba jopa häiritsi, mutta jo parin luvun jälkeen poikkeukselliseen tyyliin ehti tottua. Pääosin kronologisesti tapahtumia läpikäyvä kerronta tekee myös joitain aikaloikkia eteen- ja taaksepäin, mutta nämäkin sivuaskeleet ovat aina perusteltuja.



Paluun keikka-areenoille tehnyt Collins on siis tehnyt rauhan osapuilleen jokaisen vanhan demoninsa kanssa, joista alkoholi käydään sivuilla kaikkein raadollisimmin läpi. Mutta edes näissä matalimmissa kurakoissa tyylikäs herrasmies ei menetä huumorintajuaan, jos se huumori nyt sitten onkin mustinta mahdollista.

Mika Roth