Ismo Alanko

Hämäläinen hitaus on huhupuhetta: festivaalikesä 2018 avattiin Tampereella jo toukokuussa. Ismo Alanko Talossa -festareilla Tampere-talon lavalle nousivat Ismo Alanko, Ismo Alanko ja tietenkin eniten yleisön odottama Ismo Alanko. Festivaalikansaa oli saapunut Japanista asti.

Perjantai. Tampere-talon pääportilla ei kannabis tuoksunut eikä omien juomien salakuljetusyrityksiä nähty. Myöskään narikkajono ei kasvanut ylitsepääsemättömän pitkäksi.

Festareiden avausilta mentiin rockin ja klassisen symbioosissa. Ismo Alanko ja Tampere Filharmonia ovat erikseen erinomaisia. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä tämän melko hämmentävänkin yhdistelmän konserttia Tampere-talon pienessä salissa kuunnellessa.

Mutta pop-musiikkia sävelletään kuitenkin kovin eri lainalaisuuksilla kuin klassista. Aivan kuten neliönmuotoista palikkaa on aivan turha edes yrittää runnoa ympyränmuotoisesta reiästä, myöskään Ismo Alangon ensilevytys Muoviruusuja omenapuissa ei taivu kovinkaan kaksisesti sinfoniaorkesterin säestettäväksi. Maanisen tulkinnan ja korkeakulttuurin herkkien sävyjen liitto ei sittenkään kuulosta kiehtovalta kuin paperilla.

Kuten niin kovin usein rockin ja klassisen kohtaamispisteissä, pisimmät tikut vetävät ne joissa sinfoninen sointi tai jopa sovitus on jo olemassa (upea Risteys, ihanan raaka Päivän uutinen ja polveileva Kullankaivajat). Alangolla oli hihassa myös peräti kuusi ennenjulkaisematonta laulua. Niistä Ajassa oli jopa koko konsertin kohokohtia. Alanko puhui ja räjäytti filosofissurrealistisen tekstinsä korrektisti istuneen yleisön kasvoille, ja rytmivetoisesti soittanut sinfoniaorkesteri lauloi luupilla loppukaneettia ihmisestä jumalan oksennuksena. Tätä varten tämä liitto oli rakennettu!

Vaikka kokonaisuus oli mallia ihan kiva, tämä harvinaislaatuinen kohtaaminen antoi sopivat alkutahdit festivaalille.

Lauantai. Rauhalliset festarivieraat valuvat koti- ja hotellimajoituksistaan. Kukaan ei näytä krapulaiselta tai ole tuohtunut miten telttaan on taas oksennettu. Poliisilla on ollut tämän tapahtuman osalta maltillinen yö.

Tampere-talon pienessä salissa Ismo Alanko ottaa sähköpianostaan ensimmäiset äänet. Hengitä. Ja laulu hengittää. Vaikka mikään ei koskaan voita kunnon rock'n'rollia, näissä konserteissa haluaisi huutaa lavalle: älä lähde sieltä pianon äärestä! Ismo Alanko Yksin on konsepti, jossa laulut esitellään mahdollisimman lähellä niiden synnyinasua. Alanko osaa toki kitaraakin soittaa, mutta riisutun miehen laulut ovat aivan omimmillaan pianon säestyksellä.

Alanko tuntee yleisönsä, ja tänään on tosifanin ilta. Mies esittää materiaalia koko uraltaan, mutta hitit on säästetty seuraavalle päivälle. Siksi loppuunmyyty sali saa kuulla sellaisia mieluisia yllätyksiä kuin Ihminen, Pelkurit, Laatikoita, Meidän isä ja Omat laulut. Toki hän tiedustelee etukäteen moniko yleisössä oli paikalla perjantaina ja tulee olemaan sunnuntaina. Kun käsiä nousee melkoinen määrä, illan suunta on selvä.

Pianon ja kitaran lisäksi Alanko esittää useamman laulun ilman säestystä (Naapurin saunareissu, Hetki hautausmaalla). Väärään maailmaan on omistettu laulun alkuperäisen aiheen, Mana Mana -yhtyeen Jouni Mömmön muistolle. Vaikka Alanko tietää, että harvinaisilla lauluilla ei miellytetä kaikkia, hän on lavalla kuin kotonaan. Kaikki perjantaina aistittavissa ja jopa nähtävissä ollut jännitys on poissa. Jos mokaa, voi ottaa alusta. Sinfoniaorkesterin kanssa se ei onnistu.

Eikä niitä mokiakaan tullut. Kun harvinaista linjaa jatkanut "neljä vuodenaikaa" -encore ja Kuka puhuu olivat häipyneet eetteristä, tuntui että festareiden paras keikka saattoi hyvinkin olla tässä. Vaikka taiteilija palaisi bändi-ilmaisun pariin, hän tulee melko varmasti jatkossakin keikkailemaan soolona.

Sunnuntai. Festivaalit perinteisesti uuvuttavat juhlijoita siinä määrin, että sunnuntai-iltana osa kansasta kääntää nokan kohti kotia. Mutta ei tällä kertaa. Tapahtuman päättänyt Ismo Alangon ensimmäinen bändikeikka kahteen vuoteen oli sekin viimeistä penkkiä myöten loppuunmyyty.

Alangolla ja bändillä on pakko olla kova työmoraali. Yhteissoittoa kuunnellessa oli mahdoton uskoa keikkatauon pituutta todeksi. Treeniä on täytynyt olla takana aivan huolella.

Äänentoiston puutteiden vuoksi bändin multi-instrumentalistiosaston aivan kaikki puolet eivät päässeet esiin, mutta se ei estänyt huomaamasta että orkesteri on iskussa. Käännetyssä aikajärjestyksessä edennyt keikka poimi yhden kappaleen jokaiselta albumilta. Tässä vaiheessa oli selvää, että Hassisen konetta ja Sielun veljiä tullaan kuulemaan normaalia Alanko-keikkaa enemmän.

Vaikka siekkariklassikot Säkenöivästä voimasta Elintasoon loksauttivat edelleen leuat hengästyttävyydellään, Teholla-kokoonpanon ryyppyputkitarina Seitsemän päivää oli kitaristi Jussi Jaakonahon huuruisine psykedelia-ujelluksineen vähintään yhtä kovaa tasoa. Hassisen koneen ohjelmistossa poimitut Levottomat jalat ja varsinaisen setin päättänyt Rappiolla tuntuivat yhtä elinvoimaisilta kuin mikä tahansa ei-tuhanteen kertaan veivattu laulu.

Neljän laulun encoren päättänyt Muoviruusuja omenapuissa sulki ympyrän, olihan se myös Alangon ensimmäinen esitys festareiden aloituspäivänä. Näistä pienistä toistoistaan huolimatta artisti soitti kolmella keikallaan peräti 70 eri biisiä.

Talossa on hieno konsepti, jolle haetaan jatkuvuutta. Helppoa työ ei ole. Karismaattisia artisteja riittää kolmen erilaisen konsertin esittäjäksi (Tuomari Nurmio, Jarkko Martikainen, Dave Lindholm, Ville Leinonen, Jukka Nousiainen, Yona, Paleface, Kauko Röyhkä), mutta onko soittolistaradion luvatussa maassa yksikään heistä tarpeeksi tunnettu isoa salia täyttämään? Siksi en ihmettelisi, jos valinta osuisikin bändiin. Mahdollisesti yliturvalliseen ylöjärveläiseen.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Arttu Kokkonen ja Harri Hinkka