Pienet - Maaliskuu 2018
D-A: Absolution
Ahkerasti vuosien saatossa pientä ja isompaa kiekkoa julkaissut D-A on viihtynyt jälleen studiossa. Myöhemmin tänä vuonna on luvassa vielä täysimittainen albumi, jolla Antti ”DeeAa” Heikkinen tulee kääntämään purttaan jälleen lähemmäs grungen perusvesiä, mutta sitä ennen päivänvalon näki Absolution maxi-EP. Pikkukiekon seitsemän raitaa eivät kuuleman mukaan sopineet tulevalle albumille, mutta rakentuuko niistä ihan oma kokonaisuutensa?
Grungehtava altsurock-pala Absolution on etuoikeutettu nimi- ja aloitusbiisi, mutta onnistuneen startin korkeat laatustandardit eivät täyty parilla seuraavalla raidalla. Jump Right Over kuulostaa jo heppoiselta Blondie-demolta, mutta vasta Hail Mary kutittelee taas maalitaulun reunoja. Lupaava alku ei tosin kasva täyteen potentiaaliinsa ainakaan tällä sovituksella. Mandoliinikin menee pursuavassa äänikakussa ihan hukkaan. Vekkulisti pyörivä Heart ja rauhallisempaa kylkeä paljastava It Don’t Matter nostavat sentään pisteitä loppumetreillä.
Ensimmäisessä kappaleessa esitettyyn kysymykseen on siis vastattava, että ei näistä aineksista mitään ehyttä saatu rakennettua. Mutta se on vasta puoli totuutta, sillä EP:llä on omat hetkensä, ja pari biisiä olisi mielestäni ansainnut enemmänkin aikaa sekä resursseja.
Mika Roth
Painikerho: Singletrilogia
Karhuvaltio Records
Painikerhossa monenlaiset kaverit kohtaavat, värikkäiden trikoiden venyessä ja paukkuessa tuttujen genrerajojen yli, poikki ja päälle. Nimensä mukaisesti sinkkuja niputtavan Singletrilogian juuret ulottuvat marraskuuhun saakka.
Biisikolmikon käynnistävä
Yhdentekevää on mitä hiotuin, helpoin ja kevein päiväpoppis, jossa iso tuotantojälki kuuluu hattaramaisissa rakenteissa. Laskelmoitua hittihakuisuutta, saattaa joku todeta, mutta mistä muusta popissa on sitten ollut kyse viimeiset 60 vuotta? Pikkunätin unelmoinnin soisikin löytävän tiensä radioaalloille, mutta tämä on vasta yksi kateetti trilogiasta.
Rakkauteen vetää ylleen räikeät punk-vermeet, puksuttaa raiteillaan kuin garage-bändi, ja on melkein ideoitaan nopeampi paketti energiaa. Hien lentäessä tuntee kiusauksen kutsua tätä ’aidommaksi’ rymistelyksi, mutta ei se punkkikaan mielestäni oikein istu kerholaisten päälle.
Entä mitä sitten tapahtuu, kun laidat on käyty ensin kolistelemassa? No, sitten osutaan siihen keskivaiheille ja
Uusi ihminen onkin trilogian tasapainoisin, vahvin ja muistettavin veto. Eikä kunnia kuulu ainoastaan terävimmille lyriikoille, sillä tämänkaltaisen action-poprockin ja powerpopin yhdistelmä tuntuu istuvan kolmikon pirtaan kaikista luonnollisimmin. Ainakin nyt. Monet temput siis hallitaan, yhdistelyn taidot osataan ja uutta materiaaliakin luvataan vielä täksi vuodeksi, joten Painikerholla näyttää puristavan mukavasti.
Mika Roth
pässilauma: Horros
pässilauma on julkaissut pitkin vuosikymmentä musiikkia mitä erilaisemmissa kuorissa. Historiasta löytyy luomua folk-punkkia, räkäistä rokkia, popin helkettä, postpunkin rosoisempaa pintaa, sekä tietysti suomirokin reunaa – kun ei siitä millään eroonkaan ole päässyt. Horros on kuitenkin jotain uutta ja erilasta, ja pässilauma yllättää ainakin allekirjoittaneen, sillä industrialin kolinaa en olisi arvannut tulevaksi.
Koneet ovat siis syösseet ihmiset vallasta kitaristia ja vokalistia lukuun ottamatta, ja taitaa siellä seassa vielä ”aitoa” bassoakin löytyä. Rumpukoneet ja syntetisaattorit ovat kitaraa täydentävät uudet avainsoittimet, kun mandoliinit sun muut turhuudet ovat lentäneet yli laidan.
Rammstein on toiminut ohjenuorana jopa siihen pisteeseen saakka, että ainakin
Juha antoi minulle syövän pitää laskea jo ihan suoraksi coveriksi, eikä
Väärin vastattu juuri eroa sisaruksestaan. Tai sitten tässä ollaan ihan vahingossa vaan päädytty samalle ladulle germaanien kanssa. Uskoo ken tahtoo.
Onko totuus löytynyt syntetisaattoreiden äänipuurosta? Ainakin pässilauma on digitalisoinut palettiaan ja kun mukana on sentään
Kuparisonni ja
Sotarumpu, niin siinä on ainakin kaksi hyvää syytä käyttää reilu vartti elämästään teollisemman pässittelyn parissa.
Mika Roth
Ruoja: Kadoksissa
En ollut lainkaan tietoinen siitä, että suomalainen death metal olisi jotenkin ongelmissa, mutta yhtäkaikki joensuulainen
Ruoja ilmoittautuu skenen pelastajaksi. 19 minuuttiin puristetut viisi biisiä sijoittuvat genren raskaampaan laitaan, aivan sinne hardcoren tietämille, joten ainakaan voiman puutteesta yritystä ei pääse syyttämään.
Kuten jo EP:n nimi antaa ymmärtää, esiintymiskielenä toimii suomi, vokalisti-kitaristi
Joni Laihosolan saattaessa sanansa matkaan kärheällä kärinällä. Taustavokaaleja tarjoavat ryhmän toinen kitaristi sekä basisti, ja niin tuotannon, äänityksen kuin miksauksenkin on hoitanut em. kitaristi
Henri Kuronen. Eli langat pidetään tiukasti omissa käsissä ja etenkin avausraita
Jos olisimme ainoat, sekä neljäntenä kuultava
Kadoksissa, uppoavat jo mallikkaasti maalialueen multiin. Biisien tempot ovat kovia, mutta vauhdikas vääntö ei käänny ryhmää itseään vastaan – aivan. Tiiviin kipalenelikon täydentää fyysisten kopioiden bonusraita
Vihasta vapauteen, jolla spektri vielä laventuu aavistuksenomaisesti.
Ei siis mitään hätää. Kotimainen death metal elää ja voi hyvin – viimeistään tämän kiekon jälkeen.
Mika Roth
The Rivet: Restless Generation
Lappeenrantalainen
The Rivet sai alkunsa vuonna 2015 ja nykyinen kokoonpano vakiintui keväällä 2016, eli takana on jo jonkin verran historiaa. Muutaman digisinkun julkaissut nelikko on nyt rykäissyt kasaan intron sekä kuuden biisin mittaisen EP:n, jolla rokki kolisee, rämisee ja vierii takuuvarmasti sammalvapaana.
Rock on siis kaiken ydin, mutta The Rivetin asenne on myös ehdottomasti punk, ja voi tästä mätkeestä rakentaa siltoja aina riehakkaimpiin death’n’roll -orkestereihinkin. Toinen mitä selvin vaikutuslinja on kalifornialainen räimepunk, tyyliin
Social Distortion ja kumppanit. Pirssin kulmat pusketaan iloisimmin ruttuun
Kiss Goodbyen kaltaisten menovetäisyjen avulla, joissa vaikutteet ovat sulautuneet jo tehokkaasti toisiinsa. Eikä se rock-eläinkään mikään tunteeton olento ole, joten herkempää puolta väläytetään
Hometownin puolihitaalla fiilistelyllä, jossa on omanlaistaan rujoa vetovoimaa.
Restless Generation ei ole mikään virheetön mestariteos rockin historiassa, mutta sen sydän on niin vahva ja vilpitön, että pienet (ja isommatkin) puutteet peittyvät. Vokalistin tyyli ja aksentti ovat pieni kynnys, mutta niitähän roisissa rockissa pitääkin olla.
Mika Roth
The Zones: Delusional
The Zonesin nelibiisinen EP saapui toimitukseen ilman sen kummempaa saatekirjettä, eikä verkkokaan varsinaisesti tyydyttänyt tiedonjanoa, joten lopulta itse musiikki sai kertoa kaiken oleellisen. Ja niinhän se toisaalta parasta onkin, sillä vain äänillä on oikeasti väliä.
Nelihenkisen bändin musiikki on melodista poprockia ja perimältään puhtaasti angloamerikkalaista sellaista. Positiivisella tavalla kingdomcomemainen avausraita
Delusional, sekä sitä seuraava, rockimpi ja rolloisempi
My Bubble, ovat EP:n parhainta antia. Piiloraita mukaan lukien. Kitara-basso-rummut -kolmio riittää äänen luontiin satunnaisten kiippareiden kera, ja kipaleiden keskipituus asettuu sinne neljän minuutin alapuolelle. Pisin siivu,
Somewhere Doing Fine, on joukon ainoa puhdasverinen balladi, mutta sokeritasot pysyvät tälläkin raidalla kurissa. Vokalisteja ryhmällä on kaksi,
Janina ja
Jouni, joista kumpikin hoitaa osansa moitteetta, mutta olisin mieluusti kuullut enemmän ja rohkeampaa yhteistyötä. Mielenkiintoista, tosin samaan aikaan hieman muotoaan etsivää, joten odotellaan sitä seuraavaa julkaisua.
Mika Roth
Trashcan Dance: Sleaze Pop
Trashcan Dance on ottanut muutaman vuoden happea, mutta palaa nyt takaisin uusi basisti riveissään. Samalla kauhupunkin, flashrockin ja vastaavien marginaalimellastusten kanssa viihtynyt ryhmä on virtaviivaistanut soundiaan. Onko tämä siis uusi ja aikuisempi versio takavuosien shokkeeraajasta? Kumpi otsakkeen sanoista on vahvempi: sleaze vai pop?
Bändit kehittyvät ja artistit muuttuvat, mutta ei hätää: Trashcan Dance on yhä riittävissä määrin oma itsensä. Siinä missä yhdentoista vuoden takainen
Tiny Hitlers Rule The World tähtäsi silkkaan hauskanpitoon, on tuore kiekko suoraa jatkumoa noille tavoitteille. Näin hernettä on turha kiskaista nenukkiin vaikka
#suicideselfie,
Pissing Blood ja muut helmet koettelevat hetkittäin ns. hyvän maun rajoja. Soundi on kieltämättä kehittynyt, mutta aiempaa suurempaan rooliin nousseet koskettimet antavat vain päräyttävän loppusilauksen näille raidoille. Ja kun biisejä soittaa soittamasta päästyään, huomaa että
Animal Pyjama on suorastaan ensiluokkainen postpunkkailu ja sylki lentää edelleen pitkässä kaaressa kun
Blade Runner World piiskataan maisemaan. Rock!
Mika Roth
Törmäilyautot: Sãpinãã São Paulossa / Kadonnut lautamies
Mono Mono Records
Osuvan nimen omaava
Törmäilyautot pistää iloisesti pakan sekaisin tällä seiskatuumaisella sinkullaan. Tai ainakaan itse en osaa oikein sanoa, minkä tyylisuunnan alle näitä biisejä tulisi sulloa. Kahden biisin mittainen kiekko julkaistiin itse asiassa jo viime vuoden puolella, mutta kun laatu on sitä ensimmäistä luokkaa, niin turha moisesta yksityiskohdasta on nillittää sen enempää.
Bändi soittaa instrumentaalimusiikkia, jostain surffin, skifflen ja rautalangan lähiseuduilta, leimautumatta silti täysin mihinkään näistä. A-puolen
Sãpinãã São Paulossa on kappalekaksikosta asteen terhakampi ja nykivämpi. Kahden kitaran kudelmaa rikastavat maltillisesti soitetut urut, jotka yhdessä puskevat aatoksia 60-luvun nostalgisiin kuviin. Eikä rytmiryhmä suinkaan lätkytä peruskomppia koristeetta, vaan paiskii töitä ihan hiki hatussa.
Kadonnut lautamies on puolestaan kuin luotu jonkin
Kaurismäen tulevan (tai menneen) mestariteoksen musiikiksi, jonka verkkaisen melankolinen alku muuttuu matkan varrella reippaammaksi taivallukseksi. Erittäin piristävä ja tervetullut tuttavuus, tätä lisää – ja isommissa annoksissa, kiitos.
Mika Roth
Ville-Veikko Liekkinen: Osa 2
Jotkut uskovat yhteistyön voimaan ja tiimityöskentelyyn. Toisten mielestä paras tulos puolestaan syntyy, kun kaiken tekee alusta loppuun saakka ihan itse. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu kiistatta
Ville-Veikko Liekkinen, joka on kotistudiossaan tehnyt kaiken mahdollisen tällä kuuden biisin EP-levyllä.
Viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa syntyneet raidat ovat akustissävytteisiä, suomenkielisiä pop-kappaleita, jotka ovat tarvittaessa helppo esittää mies & kitara -tyylillä, koska ytimeltään teokset ovat miellyttävän simppeleitä. Kotistudion intiimissä ilmapiirissä pariin numeroon on ladottu useampia kerroksia, joiden avulla tunnelmat vahvistuvat ja kynnys radiosoittoon on taatusti pienempi, mutta sittenkään henkilökohtaisilta vaikuttavat tarinat eivät kärsi lisukkeista. Voimakkaimmin tätä kontrastia hyödyntävät
Piilota pois ja kiekon sulkeva
Hauras, jotka kumpikin soivat samaan aikaan rikkaina ja riisuttuina.
Ville-Veikko Liekkinen lupaa EP:n saatteessa jatkoa julkaisulle, sillä jo näistä sessioista jäi yli materiaalia, eikä tekemisen palo ole ainakaan tukahtumassa. Ja kuullun perusteella jatkolta on lupa odottaa hyvinkin paljon.
Mika Roth
Lukukertoja: 4434
