Jann Wilde & The Neon Comets: Neon City Rockers, 2008

Jann Wilde on vaikuttanut kotimaisilla musiikkikentillä jo pitkälti päälle vuosikymmenen. Uransa alkupuolella mies vaihtoi nopeasti bändejä ympärillään, ja esimerkiksi Jann Wilde & The Neon Comets ehti julkaista vain yhden pitkäsoiton ennen telakkakutsua. Jälkipolvien ihmeteltäväksi ja ihailtavaksi jäänyt Neon City Rockers on kuitenkin ajan hammasta kestänyt muotovalio, jolla yksi tarina vietiin päätökseen.

Hype Records

Kun albumin käynnistyy kappaleparilla Baby Said Yeah / Danceroom Bop on päivänselvää, että nyt ei olla siipi maassa ja murhe rinnassa. Nuorten miesten rock’n’roll soikin tällä kiekolla villinä, vapaana, riemullisena ja juuri niin kimaltavana, ettei moisesta voi kuin nauttia hymy huulilla – jos siis ei ole antanut oman sisäisen vanhempansa jo kukistaa omaa sisäistä lastaan. Onneksi olen syntynyt pojaksi, josta ei koskaan tule aikuista, vaan ainoastaan vanhenen vuoden kerrallaan.

Hyperenergisen alun jälkeen Screams at the Ballet tiputtaa hetkellisesti kierroksia, mutta jopa Norman Batesin mainitseminen saa tässä yhteydessä aikaiseksi jotain tyylikästä. Neon City Rockers on puolestaan bändin oma hetki Sigue Sigue Sputnikin kyydissä, naksuttavan sähkökompin ja kevyesti efektoitujen sivuäänten maalaillessa Blade Runnerin matte-taustoja. ”If this neon city is for rock’n’roll / Then your town must be for nothing at all” - näin sitä nostetaan röyhkeästi kauluksia ja valmistaudutaan seuraavaan happosateeseen.

Wilden tekemisistä vedettiin ensimmäisten vuosien aikoina runsaasti viivoja 70-luvun alun David Bowieen, eikä aina suinkaan täysin syyttä. Esimerkiksi Deimos & Phoboson täydellinen pop-helmi, jossa Wilde joukkoineen kierrättää glam-kuninkaan paljetteja häikäilemättömästi. Mutta kuten kaikki noilla apajilla onkivata tietävät: ainoastaan lopputulos merkitsee. Ja omissa listauksissani Deimos & Phobos on yksi 00-luvun parhaista kotimaisista biiseistä. Se on todellinen helmi, jossa rockin eri aikakaudet kohtaavat ja täydentävät toisiaan.

Kunniaa menneille tekevät myös mm. Glamtronik ja Saturday Love, joiden nopeassa svengissä on hyvät määrät Bowien julkeutta ja Sladen huumoria. Vaikka lyriikatkin lähinnä pistävät tutut palikat vain aavistuksen verran uuteen järjestykseen, nostavat The Neon Cometsin soitto ja loistavat sovitukset kokonaissummat huimiin korkeuksiin. Ei tämä ole mitään mullistavaa ja monimutkaista tiedettä, mutta juuri tuolloin Wilde bändeineen tuntui haistavan jokaisen oikean reitin.

Ja kuin korostaakseen kuolemattomuuttaan, ryhmä selviytyy jopa pakollisten rakkausballadien miinakentistä, löytämällä sieltä jostain melodisesti keinuvan ja rämisevän Foreverin Poppy Starleyn avulla. Juu, ikuisesti ikuisuuteen rakkaus se seisoo ylpeänä, eikä edes hävetä. Kyyneltä silmäkulmaan puristaa myös She’s A Killer, jonka rakkauden vaaroista varoittava teksti horjahtelee hämärän rajamailla, kaatuen lopulta onneksi oikeaan suuntaan. Kuulijan ei tarvitse tietää kaikkea ja Wilde osasi jo näin varhaisessa vaiheessa jättää riittävästi lankoja roikkumaan ilmaan.

Päälle vuosikymmen on kulunut siitä, kun Jann Wilde & The Neon Cometsin kokoonpano julkistettiin ensi kertaa. Seuraavien vajaan kahden vuoden aikana ryhmä ilahdutti (ainakin allekirjoittanutta) tekemällä asioita omalla tavallaan, vaikka suurempi suosio karttoikin näyttävää yhtyettä. Glam tuikki tällä kiekolla kirkkaimmin, eikä Wilde ole sen koommin palannut juuri tämänkaltaisen musiikin pariin.

Mika Roth