19.01.2018
Hot Snakes on niitä yhtyeitä, jotka saivat lyhyessä ajassa aikaiseksi hämmästyttävän paljon. Alkujaan silkkana sivuprojektina käynnistynyt bändi tuotti vuosina 2000-2004 yhteensä kolme pitkäsoittoa, jotka erosivat – ja eroavat edelleen – merkittävästi tekijöidensä muista bändeistä. Hot Snakes hajosi vuonna 2005 tehtyään kaiken tehtävissä olleen, ja saavutettuaan post-hardcoren kentillä merkittävän aseman. Mutta harvat kuolemat ovat näinä päivinä lopullisia, ja myös Hot Snakes on julkaisemassa piakkoin uutta musiikkia. Mikä siis olisikaan sopivampaa, kun julkaista aiemmat kiekot uudelleen?
Sub Pop
Kalifornian San Diego on antanut musiikille monia bändejä, vaikka kaupunki ei ole koskaan varsinaisesti leimautunut minkään aikakauden tai tyylisuunnan suureksi ja kirkkaaksi pisteeksi. 90-luvulla San Diegosta povattiin hetken jopa seuraavaa Seattlea, mutta lukemattomista lupaavista nimistä ainoastaan Rocket From the Crypt ja Pinback taisivat saavuttaa merkittävämpää suosiota. Ja ehkä niin oli myös parempi.
Hot Snakesin tarina nivoutuu itse asiassa tiukasti juuri Rocket From the Cryptiin, sillä kummankin bändin ytimeen kuuluva kitaristi John Reis päätyi alkujaan soittelemaan vokalisti/kitaristi Rick Frobergin kanssa, kun emoyhtye oli puolittain telakalla ja herran perustama Swami Records kaipasi bändejä talliinsa. Froberg ja Reis olivat jo aiemmin tehneet yhteistyötä Pitchfork ja Drive Like Jehu -yhtyeissä, mutta Hot Snakesin kohdalla kaksikko päätyi hieman toisenlaiseen soundiin ja lähestymistapaan.
Vuonna 2002 julkaistu Suicide Invoice on kiekkokolmikon monipuolisin ja moniulotteisin kokonaisuus, joka tosin ilmestyessään jakoi vahvasti mielipiteitä. Palettiaan laajentanut Hot Snakes saikin puristien vihat niskaansa, mutta päästi siinä samalla itsensä post-hardcoren lyhyestä lieasta. Esimerkiksi promolle nostettu Paid in Cigarettes on mehukkaan äänekäs, melodinen ja hotsnakesisti popahtava herkkupala, jonka lisäksi kannattaa tutustua myös Who Died ja LAX -siivuihin. Kyseisissä kappaleissa raskaus ja noise kun yhdistyvät uusiin linjoihin energisesti. Helpommin sulatettava siivu taitaa silti olla albumin avaukseksikin aikoinaan sijoitettu I Hate The Kids, jolla herrat kuulostavat hyvällä tavalla Sonic Youthilta.