Onko valkoisempaa juhlaa kuin joulu? Entä onko mustempaa artistia 60-luvun Amerikassa kuin James Brown? Niinpä. Ja silti funkin kummisetä ja Mr. Dynamite sai joulunkin funkkaamaan kuin riivattu, tekemällä vain oman juttunsa.
King
James Brown oli useimpien lähteiden mukaan henkilönä äärimmäinen, niin yksityiselämässä kuin julkisuudessakin. Joidenkin mielestä Mr. Dynamiten narsismi ja pomotus olivat suorastaan sietämättömiä, mutta kyllähän siinä muita kolhiessa syntyi melkoinen määrä ikimuistoista musiikkia. Vuonna 1966 kokonaista kuusi albumia julkaissut nero olikin tulessa, luodessaan ja luodessaan aina vain lisää. Tuon hektisen vuoden kiekoista I Got You (I Feel Good) muistetaan luultavimmin parhaiten, mutta kyllä joulukin oli lopulta melko funk, kunhan sinne asti vain päästiin.
Otsikollaan kaiken oleellisen kertovan albumin avaa Let's Make Christmas Mean Something This Year, joka on kuuden ja puolen minuutin mitassaan melkoinen allekirjoitus. Aikana jolloin harvat James Browninkaan biisit ylittivät kolmen minuutin rajaa, oli moisen mammutin sijoittaminen kiekon alkuun – no, erittäin jamesbrownmainen veto. Mutta kuka nauroikaan lopulta eniten, sillä Brownin ja taustalaulajien keskinäinen vuoroveto saa pienesti soitetun kipaleen liitämään koko huiman matkansa.
Kahteen osaan jaettu Sweet Little Baby Boy vahvistaa Brownin saarnaajamiesmäisyyttä, tarinan tippuessa kuin kirkossa konsanaan, mutta herran omin kenttä lepää hieman muualla. Please Come Home for Christmas raastaa sydäntä rinnasta, eikä supermuhevasti rullaava Signs of Christmas kärsi edes heppoisista sanoistaan viedessään kuulijaa kuin pässiä narusta. Niin se joulu vaan taittuu joustavammaksi ja joustavammaksi jalkojen alla.
The Christmas Song (Version 2) versioi nimensä mukaisesti vanhaa biisiä, sovituksen velloessa levottoman kiehtovasti mielipuolisuuden partaalla. Periaatteessa mikään ei ole poissa paikoiltaan, mutta kaikki on jamesbrownmaisesti hieman vinossa ja muunneltua. Samaa kaavaa toistaa niinikään klassikoksi laskettava Merry Christmas Baby, jonka yhtye soittaa pienempänä ja kiihkottomampana näkemyksenä. Tämän perään kuultu The Christmas Song (Version 1) on em. sisarustaan konservatiivisempi numero, joka jousineen kaikkineen on puolittainen huti. Ehkä. Ei ihme, että pomo päätti suosia jo yksistään biisijärjestyksessä toista näkemystään samasta aiheesta.
This Is My Lonely Christmas Part 1 tekee uruillaan saman minkä David Lynch tekee tasaisin väliajoin Twin Peaksillaan. En edes arvaile mitä tuotannossa oikein on nautittu, kun biisiä tallennettiin ja mikä oli se alkuperäinen idea – vai onko tämä pelkkää jamittelua? Heti perään kuultava This Is My Lonely Christmas Part 2 on sisartaan rennompi ja (anteeksi nyt vain) jouluisempi siivu, jonka easylistening-pisteet ropisevat kohti kattoa. Mitä mainiointa laatikoidensulattelumusaa, uskallan väittää.
Totaalista valkopesua pelänneille kiekon päättävä Christmas in Heaven saattaa aiheuttaa siirappiyliannostusta, mutta muuten Brown pitää linjansa. Tässä yhteydessä on myös hyvä muistaa, että 60-luvun puolivälissä oli kannattavaa pyrkiä miellyttämään tahoja, jotka eivät kuuluneet oman kannattajakunnan ytimeen. Eikä tästä valioyksilöstä sitten juuri muuta valitettavaa löydykään, joten antakaa itsellenne vain rohkeasti mahdollisuus tutustua 50 vuoden takaiseen joulutunnelmaan Amerikassa. Oli siellä muutakin kuin Bing Crosby ja White Christmas.
Onko valkoisempaa juhlaa kuin joulu? Entä onko mustempaa artistia 60-luvun Amerikassa kuin James Brown? Niinpä. Ja silti funkin kummisetä ja Mr. Dynamite sai joulunkin funkkaamaan kuin riivattu, tekemällä vain oman juttunsa.
