13.11.2017
The Mission on halki koko uransa kärsinyt epätasaisuudesta ja vaikeista hetkistä. Yksi synkimmistä jaksoista osui 90-luvun puoliväliin, kun Wayne Husseyn kipparoima yhtye kutistui hetkellisesti duoksi, ja useamman vuoden ajan työstetty Neverland-pitkäsoitto sai kalsan vastaanoton. Pian oli aika tehdä taas uusi levy, mutta löytyisikö moiseen enää voimia ja todellista kiinnostusta?
Equator
The Mission, eli tässä vaiheessa pitkälti Wayne Hussey, lähti tekemään kuudetta studioalbumiaan loppuvuodesta 1995, ja tuore kiekko ilmestyikin levykauppojen hyllyille jo puoli vuotta myöhemmin. Vauhtia voi pitää huimana, sillä kappaleet kiskaistiin studiossa narulle kahdeksassa viikossa, mikä myös kuuluu Bluen rosoisessa, hiomattomassa ja kulmikkaassa soundissa. Itse pidän juuri levyn arvaamattomuudesta, aidosta hälyisyydestä, elinvoimaisuudesta sekä kaikesta huokuvasta puhtaasta irtiotosta, mutta vuosien saatossa olen huomannut olevani suhteellisen yksin mielipiteeni kanssa. Yleisesti ottaen Blue nähdään vikaliikkeenä ja liian hätäisesti tehtynä välityönä, jonka jälkeen bändi heitti hanskat naulaan. Mutta mielipiteillehän nyt on aina tilaa.
Minun mielestäni juuri Blue sai The Missionin hengittämään hetkeksi vapaammin, kun Hussey kerrankin päätti haistattaa pitkät muiden odotuksille ja tehdä sitä mikä tuntui juuri kyseisessä hetkessä oikealta. Pieni lisävalaistus yhtyeen julkaisuhistoriaan taitaa kuitenkin olla tässä kohdin paikallaan:
Alussa kaikki on usein paremmin, ja myös The Mission sai lentävän lähdön uralleen kahdella ensimmäisellä pitkäsoitollaan, jotka ovat löytäneet ansaitusti kiitellyn paikkansa goottirockin historiankirjoista. 90-luku muutti kuitenkin kaiken myös brittirokkareiden kohdalla. Vuoden 1992 Masque yritti epätoivoisesti päivittää bändin soundia modernimmaksi, lopputuloksen ollessa lähinnä myötähäpeää aiheuttavaa kopiointia. Tilanne ei juuri parantunut, kun kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Neverland pyrki luomaan The Missionista goottirockin Led Zeppeliniä. Kaksi lyöntiä ja yhtä monta hutia – jotainhan oli pakko tapahtua. Niinpä rustaillessaan aineistoa talvella 1996 Hussey päätyi suorempaan, minimalistisempaan ja rouheampaan lähestymistapaan.
Klisheet lensivät siis roskakoriin ja hyvä niin. Toinen selvästi havaittava muutos on Husseyn teksteissä. Eihän mies koskaan mikään positiivisuuden äänitorvi ole ollut, mutta Bluen kohdalla lyriikoiden epätoivo nousi uudelle tasolle. Tarinoiden kertoja on jätetty vaille toivoa, armoa ja uskoa, vaikka hän kuinka etsii näitä kaikkia. Rukoukset kaikuvat kuitenkin vaienneelle taivaalle, rakkaudesta on jäljellä vain kylmät rauniot ja lupausta paremmasta ei ole luvassa. Mutta toisinaan kaikki tämä ei edes haittaa, koska toisella tasolla kertoja tietää ansainneensa merkittävän osan kivustaan.
