Procol Harum

Procol Harum todisti elinvoimaansa Tampereella. Uuden Novum-albumin myötä bändillä oli myös uutta materiaalia esitettävänään - ensimmäistä kertaa 14 vuoteen.

Vaikka Gary Brooker (s. 1945) on Procol Harumin ainut alkuperäisjäsen, se riittää edelleen. Kolikon kääntöpuolena on toki se, että bändin läsnäolo lavalla on ollut käytännössä täysin hänen karismansa varassa jo toistakymmentä vuotta. Musiikillisesti toinen kosketinsoittaja Josh Phillips vakuutti: heidän yhteispelinsä näytti ja kuulosti sangen saumattomalta. Jopa syntikkaviulut Grand Hotelissa toimivat aitojen jousien puutteessa hämmästyttävän hyvin.

Brookerin äänessä on pari napsua korinaefektiä 50 vuoden takaiseen, mutta komeasti se edelleen soi. Vaikka uuden Novum-albumin linja on procoliksi toisinaan hivenen liian papparockia kitarahirnautuksineen ja raskaine riffeineen, tunnistettavia piirteitä on kuitenkin riittävästi. Brooker oli erityisesti elementissään komeissa balladeissa Sunday Morning ja The Only One, joka päätti varsinaisen setin raukean kauniisti.

Uudelta albumilta löytyy myös monipuolisia yllätyskoukkuja. Erityisesti muun bändin taustalaulut vakuuttivat siinä määrin, että niitä olisi voinut kokeilla vanhempienkin laulujen tueksi. Brooker jätettiin niissä käytännössä yksin, vaikka uuden levyn Neighbourin vahva Queen-hassuttelu ja Last Chance Motelin uljaat Eagles-harmoniat todistivat käyttämättä jätetystä potentiaalista. Tuskin parit taustalaululisäykset vallan romuttaisivat 50 vuoden ikäisiä teoksia käyttökelvottomiksi.

Kapteenin asuun pukeutunut Brooker piti klassisella britticharmillaan ja kuivalla huumorillaan yleisön mielenkiintoa yllä esitysten välillä. Oli myös ilahduttavaa huomata, että tällä kipparilla riitti potkua ja intoa tarttuessaan vanhoilta aluksiltaan tuttuihin kölijärkäleisiin. Katalonian itsenäisyystaistelijoille omistettu Conquistador ei ole kotoisin laulujen geenialtaan matalimmasta päästä ja siten varsin altis lässähtämään, mutta mitä vielä: se vyöryi yhtä vastustamattomasti kuin uljas taisteluhärkä kohti idioottimatadoria.

Vaikka A Whiter Shade of Pale -finaalissa oli yllättävääkin voimaa tylsistyneen kypsymisen sijaan, ensimmäisen puoliskon päättänyt Salty Dog taisi kuitenkin olla illan koskettavin esitys. Brooker omisti sen kaikille jotka eivät ole enää keskuudessamme. A sand so white, and sea so blue, no mortal place at all. Yleisön keski-ikäkin huomioiden moni taisi löytää silmäkulmastaan suolaista sadetta. Teksti: Heikki Väliniemi