Kevin Koivisto & Band

Kevin Koivisto julkaisi vajaa vuosi sitten esikoisalbuminsa, ja vieläpä tupla sellaisen. Rain oli mittava ja haastava kokonaisuus, mutta miten kappaleet ovat työstyneet ja kehittyneet kuluneen vuoden aikana? Entä kuinka ehyestä keikasta, ja yhtyeestä, nyt oli kyse?

Alkuun lauteille nousi Koivisto ja kolmimiehinen yhtye, joka pysyikin estradilla suurimman osan iltaa. Kitaristi Santtu Lietzén vastasi setin teknisemmistä ja levyversioihin nähden tarkemmista sooloista, minkä lisäksi Lietzén loi efektiarsenaalillaan joitain todella mielenkiintoisia taustaääniä leijailevimmissa kohdin. Basson varteen tarttunut Matias Kontulainen oli komean hatun lisäksi ottanut mukaansa hyvän soittohuumorin sekä kovan puurtajan livemoraalin, eikä mikrofonin sijoittaminen herran eteen olisi ollut sekään huonompi veto. Noin välispiikkejä ajatellen nyt ainakin.

Bändin todellinen voimapiste oli kuitenkin rumpali Janne Siimesvaara, jonka ensiluokkainen soitto ja juuri oikean voiman käyttö noinkin intiimin kokoisessa konserttitilassa takasi onnistuneen keikkakokemuksen. Vankan soittotaidon lisäksi rumputaiteilija hallitsi (jälleen) myös yleisölle jutustelun, eikä edes roudarinhommat tuottaneet ongelmia, kun Koiviston mikrofoniteline osoitti uuvahtamisen merkkejä ja ilmastointiteipin taikaa kaivattiin tilanteen selvittämiseksi.

Koivisto itsekin tuntui olevan rennolla ja positiivisella fiiliksellä, laulun luonnistuessa ehkä paremmin kuin aiemmilla näkemilläni keikoilla. Kitaristina mies on enemmän fiiliksellä heittäytyvää koulukuntaa ja yhteissoitto bändin kanssa sujui kuin se kuuluisa tanssi. Tässä soittikin nimenomaan The Band, jossa kaikki elementit olivat löytäneet paikkansa ja kappaleet onnistuivat toistuvasti selättämään levytetyt versionsa. Alkukeikan piristäjäksi nousi lähinnä lauluun ja pianoon pohjautuva Suffice (it) to Say -siivu, mutta ei niistä muistakaan vedoista nurinan varaa löytynyt.

Illan kulku oli sinänsä mielenkiintoinen, koska jo muutaman rallin jälkeen Koivisto jäi yksin lavalle, tapahtuman muuntuessa mies & kitara -trubaduurikeikaksi. Jo useamman The Beatles -konsertin järjestänyt Koivisto taisikin väläytellä jo hieman tulevaa, kun maailman suurimman yhtyeen vuoden 1968 valkoiselta tupla-albumilta löytyvä Blackbird puhallettiin lentoon. Ensi vuonnahan ”White Albumin” julkaisusta tulee kuluneeksi 50-vuotta, joten josko luvassa olisi koko paketin toistava keikka? Itse toivon noin tapahtuvan ihan täydestä sydämestä, mutta takaisin asiaan. Seuraava vuonna syntynyt Don’t Let Me Down kuultiin samalla tavalla jo vuosi sitten, joten ehkä muukin bändi voisi opetella hiljalleen siivun, sillä siitä saisi tymäkän rallin. Muuta bändiä ei kuitenkaan lavalla näkynyt, kun siirryttiin McCartneyn soolotuotantoon ja vasta Koiviston uuden soolobiisin aikana Siimesvaara palasi takaisin patterinsa taakse ja muutkin soittajat ilmestyivät hiljalleen parrasvalojen alle.

Tämän jälkeen alkoi keikan toinen bändivaihe, Rainin kappaleiden runttautuessa ronskein – mutta maistuvin – ottein eetteriin. Koiviston helmasynti biisien tekijänä on lapsosten tarpeettoman voimakas rönsyily, mikä myös kuului kun osa kappaleista vain jatkui ja jatkui. En sano, että kaikki sanottava olisi tungettava kolmen minuutin mittaan, mutta pientä trimmailua kannattaisi joskus tehdä – ihan vaan jo yleisön viihdyttämisenkin nimissä. Mielenkiintoinen piristysruiske oli kipaleen ajaksi lauteille noussut saksofonisti, joka toi pakettiin sitä uutta taikaa – ja olihan foni-skitta soolokeskustelua hauska seurata.

Ilta läheni jo loppuaan, mutta ennen sitä nelikko tarjosi vielä melkoisen encorecoctailin. Yleensä bändit sijoittavat hyvästeiksi niitä kaikista vahvimpia iskujaan, mutta tämä ei ollut tarina tällä erää Salon pimenevässä yössä. Sen sijaan että oltaisiin kuultu jotain The Beatles -materiaalia, tai siitä innoittunutta sooloiskua, kvartetti hyppäsi aivan uuteen junaan soittaen jotain slyandthefamilystonemaista jamijuhlaa, pysähtyen hetkeksi Policen kioskilla lähettämässä Message in a Bottlen ja palaten takaisin sinne funk-räjähdys starttiin.

Mikä oli illan saldo? Hmm, tavallaan neljä keikkaa: kaksi bändin kanssa vedettyä lyhyttä settiä, niiden välissä kuultu trubaduuri-osuus ja sitten se lopun encoresirkus, jolla ei ollut juuri mitään tekemistä minkään aiemmin kuullun kanssa. Värikästä, viihdyttävää, raikasta. Hyvillä mielin lähdin kohti kotia, ja tämän jälkeenhän Koiviston seuraavilta biiseiltä voi odottaa oikeastaan mitä tahansa.

Mika Roth