Sonic Youth: Rather Ripped, 2006

Jokaisella bändillä on aikakautensa. Toiset yhtyeet tuntuvat elävän ikuisesti, kun taas toisten tarina katkeaa julmasti kesken lennon. Sonic Youth ehti mellastaa kolmen vuosikymmenen ajan, mutta silti tämänkin tarinan loppu tuntui koittavan aivan liian aikaisin. Vain viisi vuotta aiemmin tuttu nelikko oli luonut (jälleen yhden) täydellisyyttä hipovan kiekon, josta tulen aina muistamaan erään elämäni parhaimmista kesistä.

Geffen

Elettiin siis vuotta 2006 ja syystä tai toisesta olin sen verran hyvin rahoissani, että päätin irrotella erään tunnetun verkkomusiikkikaupan sivuilla. Napsin ostoskoriin ns. varmoja nakkeja, joiden ostoa varten olin ensinnäkin saapunut koko osoitteeseen. Olin periaatteessa jo ostokseni tehnyt, kun kävin läpi vielä tulevia julkaisuja – ja silloin näin sen. Sonic Youth. Vieläkö nekin tekivät levyjä?

Ennen kuin huomasinkaan, olin jo ennakkotilannut Rather Rippedin, bändin 14 studioalbumin, joka oli ensimmäinen kosketukseni bändiin sitten vuoden 2000 suhteellisen surkealta tuntuneen NYC Ghosts & Flowers -pitkäsoiton. Toisaalta muistin tuossa tilanteessa hyvin, ja muistan edelleen, vuoden 1992 Dirty-albumin nerokkuuden, joten ehkä nuo lämpimät muistot sotkivat päässäni jotain. Niin tai näin, Rather Ripped saapui asianmukaisena päivänä kammiooni ja jo ensi pyöräytyksellä tiesin, että tulisin pitämään tästä kiekosta. Paljon.

Avauskappale Reena tuntuu edelleen, kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, lämpimältä kädenpuristukselta. Bändin soundi on kyllä tutun säröinen, mutta noisen vallit jäävät pääosin horisontin tuolle puolen. Tuo rosoisuus oli elementti, jota muistan aiemmin kaivanneeni, sillä orkesterin taiturointi metelin leikkaavilla pinnoilla oli viehättävällä tavalla ärsyttävää. Muuten Sonic Youth kuulostaakin Rather Rippedillä erehdyttävän paljon vanhemmalta itselleen, mikä on pitkälti monitoimimies Jim O’Rourken eron ansiota/syytä. Muututtuaan jälleen nelikoksi yhtye kuin itsestään yksinkertaisti ilmaisunsa monimuotoisuutta, löytäen siinä samalla jotain sellaista, joka muistutti mm. mestarillisesta vuoden 1986 EVOL-kiekosta.

Kenties tuo nostalgia on osasyy siihen, että Rather Ripped on kasvanut niin merkitykselliseksi levyksi minulle. Se tuntui jo tuoreeltaan hieman samalta, kuin jos olisi vuosien jälkeen tavannut lapsuudenystävän, josta on sittemmin ajautunut erilleen. Mikään ei ole tietenkään enää kuten silloin joskus, mutta silti tapaaminen saa tuntemaan jotain samansuuntaista. Ja tuossa jo kadonneeksi luullun tunteen hetkellisessä paluussa on kaikki mitä oikeastaan tarvitaan.



Mutta on tässä kyse muustakin kuin nostalgiasta. Virkistävästi vinkuva Sleepin Around on tekstiltään ja soundiltaan yhä eräs vahvimmista 00-luvun biiseistä joita newyorkilaiset pyöräyttivät, ja Rats saa edelleen lattian tuntumaan kafkamaisen vinolta – sellaisella hyvällä tavalla, siis. Samaan häiriöiseen jatkumoon osuu myös bonuksena lopusta löytyvä Helen Lundeberg, joka voisi olla vaikka itsensä Lou Reedin kynästä lähtöisin.

Kesä 2006 on jo kaukainen muisto, eikä Sonic Youth tulle enää koskaan tekemään ainuttakaan uudesta musiikista koostuvaa pitkäsoittoa, mutta rockin suuret kokeilijat tullaan muistamaan monista albumeista. Kuten Rather Rippedistä.

Mika Roth