Joe Bonamassa: Live at Carnegie Hall – An Acoustic Evening
24.06.2017
Joe Bonamassa on mies liikkeessä. Tällä kertaa bluesrockin veteraanivirtuoosi on omaksunut akustisen lähestymistavan, ja bonamassamaiseen tapaan lopputulos osaa yllättää. Alkuvuodesta äänitetty tallenne julkaistaan useassa formaatissa. Desibeli arvioi kahden DVD:n paketin, jossa riitti jo ihmeteltävää kylliksi.
ADA/Mascot Records
Joe Bonamassan saavutukset muusikkona ovat kiistattomat, mutta niin on myös hänen kykynsä löytää aina juuri oikeat yhteistyökumppanit, soittotoverit, sekä riittävän tuoreet kulmat pääosin vanhaan kappalemateriaaliin. Tammikuussa kahtena iltana New Yorkin legendaarisessa Carnegie Hallissa esiintynyt livepaketti on tästä viimeisin osoitus.
Rumpalina yhdeksänhenkisessä ryhmässä toimii Bonamassan luottomies Anton Fig ja koskettimien taakse on asettunut niin ikään monissa liemissä keitetty kehäkettu Reese Wynans, joka liittyi Bonamassan miehistöön pari vuotta sitten. Hieman Hall of Fameen hyväksymisensä jälkeen, tietenkin. Perkussionistina hääräävä Hossam Ramzy on puolestaan tehnyt yhteistyötä mm. Jimmy Pagen ja Robert Plantin kanssa, joten tuollakin saralla kokemus on valttia.
Bonamassan itsensä lisäksi pääsevät (sopivissa määrin) sooloilemaan kiinalainen sellotaituri Tina Guo, sekä estradin monitoimimies Eric Bazilian, jonka käsissä mm. saksofoni, hurdy-gurdy ja kitara muuttuvat tunteiden siveltimiksi. Mestarillista työtä tekevät myös taustalaulajat Mahalia Barnes, Juanita Tippins sekä Gary Pinto, joiden avustuksella maestro itsekin yltää melkoisiin saavutuksiin, vaikka Bonamassan vahvuus on aina ollut kitara.
Setti käynnistyy modernilla materiaalilla, kun kolme viime vuonna julkaistun Blues of Desperationin raitaa rullataan peräjälkeen ilmoille. Eikä siinä mitään, sillä This Train sopii myös Carnegie Hallin akustiikkaa testaavaksi numeroksi. Drive on silti mielestäni tarpeettoman pehmeä numero, eikä The Valley Runs Low aiheuta juuri suurempaa muistijälkeä, mutta tämä onkin sitten julkaisun ainoa notkahdus. Biisilista on rakennettu pitkälti Bonamassan 10-luvun tuotannon varaan, mutta lainaraidoista etenkin How Can a Poor Man Stand Such Times and Live? nousee selväksi kohokohdaksi.
Lähinnä silkkaa kiitosta niittänyt, vuoden 2011 Dust Bowl-albumi, on edustettuna harmillisesti vain kahden siivun voimin. Nimiraita on uusissa vaatteissaankin hurmaava ja Black Lung Heartache voimistuu kenties vielä sisarustaan väkevämmin akustisen ryhmän käsissä. Vahva on myös Black Country Communionin debyyttialbumilta napattu Song of Yesterday, joka vaihtaa toistuvasti sävyään menettämättä silti punaista lankaansa.
Driving Towards the Daylight on myös kokenut muodonmuutoksen, kun alkuun rouhean ja kulmikkaankin kappaleen reunoja on rikastettu sellolla, perkussioilla sekä upealla taustalaululla. Tärkein palanen sovituksessa on kuitenkin se, että biisi saa välillä rauhoittua, eikä soitinten keskinäinen tasapaino järky missään kohdin. Soitinten voima suhteessa lauluun nähden istuu myös juuri kohdilleen. Ja tätä sovitusta on taatusti hiottu jokusenkin kerran, ennen kuin pienimmätkin vivahteet on saatu esille ja kohdilleen.
14 vuoden ikäinen Woke Up Dreaming on puolestaan uudestisyntynyt mielipuolisena kitara/sello kisailuna, jossa Bonamassa ja Guo antavat uuden merkityksen sanalle ”briljeeraus”. Valtavakin tila täyttyy kahdella soittimella, kunhan sormet ovat riittävän nopeat ja fiilis kohdillaan. Viimeiseksi helmeksi varattu Bette Midlerin The Rose käynnistyy pienenä, kerää massaa ja on lopulta Guon soittamine erhuineen kaikkineen mitä sopivin päätös.
Mika Roth
