Oasis: Supersonic

Supersonic kertoo Oasiksen tarinaa menestyksen vuosilta, aivan kuten brittipopin tarinan kerrannut Live Forever -dokumentti muutama vuosi sitten. Kiinnostavuuskäyrää tämä päällekkäisyys ei kuitenkaan laske.

Kun Oasis-dokumentin tuottajaksi kerrottiin Amy-elokuvalla jackpotiin osunut Asif Kapadia, odotukset nousivat pilviin. Elokuvateatterissa syksyllä 2016 Supersonic tuntui viihdyttävältä mutta sittenkin melko tavanomaiselta ja jopa harmillisen fanipohjaiselta. Reilussa puolessa vuodessa Mat Whitecrossin ohjaama dokumentti tuntuu kuitenkin parantuneen, vaikka allekirjoittaneen olohuone ei ole kotiteatterista kuullutkaan.

Supersonic pikakelaa käytännössä viisi vuotta kahteen tuntiin, painottuen bändin hulluihin vuosiin 1994-1996. Se on dramaturginen valinta. Tavallaan luonnollinen, tavallaan harmillinen. Materiaalia jäi käyttämättä toistakymmentä tuntia. Jossain kovalevyllä on siis kokonainen tarina siitä, miten maailman mahtavin bändi tuhosi ensin itsensä kokaiinin suosiollisella avustuksella - ja koki yhden kelvollisen (Standing on the Shoulder of Giants) ja yhden vaatimattoman albumin (Heathen Chemistry) jälkeen parin levyn renessanssin - laittaakseen kaiken lopullisesti säpäleiksi. Mitään tästä ei nyt nähdä eikä kuulla, joten musiikillinen draama jää vähemmälle. Toki draamaa riittää, kun rehellisyys, päihteet ja media muodostavat sellaisen kolmiococktailin ettei pahemmasta väliä.

Menestyksen vuoristoradan sijaan katsoja pääsee tai joutuu erään sukupolven nostalgiatripille. Niihin hetkiin, kun manchesteriläisen työläisslummin kaverukset ilman minkäänlaisia näköaloja Margaret Thatcherin jälkeisessä brittiyhteiskunnassa polkivat ensin bändinsä kanssa paikallaan kaksi vuotta - ja sitten singahtivat kolmessa vuodessa koko maailman puhutuimmaksi yhtyeeksi. Tämä huipentui Knebworthissa järjestettyihin massiivisiin ulkoilmakeikkoihin, joihin Supersonic-dokumentin tarina loppuu. Aikarajausta ja menneisyydessä tiukasti pysymistä alleviivaa se, että kaikki kuvamateriaali on vanhaa, vaikka tarinaa kuljettavat kommenttiraidat ovat peräisin tuoreista haastatteluista.

Whitecrossille tarjoaa valtavasti vetoapua se, että Oasis oli ulkomusiikillisesti poikkeuksellisen kiinnostava. Dokumentaristi äityy dvd:n extroissa kehumaan Gallagherin veljeksiä "uskomattoman nokkeliksi", mutta siinä lienee jo jonkin verran värikynää ja kiitosta päähenkilöille, joiden sanailu hänen tarinaansa ohjailee. Dokumentti kertoo kuitenkin hienosti siitä, miten nimenomaan perheen sisäinen dynamiikka ajoi Oasis-nimistä laivaa - välillä karille ja lopuksi myös upottavaan haaksirikkoon. Laulaja Liam oli kateellinen Noel-veljen biiseistä, Noel veljensä lauluäänestä, ulkonäöstä ja keulakuvakarismasta. Kun normaalisti lähinnä pikkupoikien jakamaan huoneeseen rajoittuva kilvoittelu saa areenakseen koko maailman, on selvää ettei sirpaleilta tai kuhmuilta vältytä. Bändin isoimman myyntimenestyksen ((What's the Story) Morning Glory?) äänityksissä heilui krikettimailakin. Tämänkin dokumentin perusteella nämä roolit ja veljeshierarkia olivat olemassa jo kauan ennen Oasista.

Supersonic muistuttaa myös siitä yhteishengestä, joka bändin sisällä ja fanien välillä vallitsi. Kun lumipallo paisui, bisnes alkoi kuitenkin tulla yhteisen hauskanpidon ja ystävyyden väliin - kuten niin monesti pop-musiikin historiassa ennenkin. Knebworthin keikkojen kohdalla Oasis painoi ensimmäistä kertaa jarrua, ja päätti että kaksi esiintymistä riittää. Lippuja yritti lähes kolme miljoonaa brittiä. Uskallan kohtuullisen bootleg-kokoelmani perusteella sanoa, etteivät nuo konsertit olleet aivan yhtyeen parhaimmistoa. Mutta kuten Noel Gallagher asian kiteyttää, ne olivat viimeiset hetket kun ihmiset saivat kokea yhdessä jotain suurta ennen internetiä, kamerapuhelimia, tv:n laulukilpailuja ja sosiaalista mediaa.

Vielä kun se dokumentista ylijäänyt materiaali saataisiin koostettua esimerkiksi Queen-tyyliin pariosaista tv-versiota varten, jotta tarina ei jäisi kesken.

Heikki Väliniemi