Pariisin kevät

Pariisin kevät vetäisi pääsiäiskanin hatustaan esittelemällä kaksi eri puoltaan konserttisalikeikalla Espoon Sellosalissa. Desibeli.net oli paikalla seuraamassa pääsiäislauantain uudelleensyntymistä.

Pariisin kevät koki Sellosalissa muodonmuutoksen. Lähtötahdit tälle koettiin, kun Arto Tuunela nousi uransa ensimmäisessä väliajallisessa konsertissa lavalle yksin akustisen kitaransa kanssa. Jättihitti Tämän kylän poikii toimi hienosti riisuttuna versiona, mutta se onkin pohjimmiltaan pop-laulu, jota voi esittää vaikka leirinuotiolla. Sitä seurannut, debyyttialbumin nimiraita Meteoriitti sen sijaan rakentuu hieman erilaisista elementeistä. Tuunela ratkaisi ongelman äänittämällä livetilanteessa ensin itselleen kompin, sitten riffin ja laittoi nämä soimaan taustalle kerroksina kun soitteli päälle kitarakuvioitaan. Upea esitys sai miettimään, josko Tuunela jatkossa keikkailisi enemmänkin myös soolona.

Kun muu bändi liittyi Tuunelan seuraan, mentiin edelleen maltillisella ja tunnelmallisella otteella. Vaikutti siltä, että Pariisin kevät halusi tehdä konserttisalikeikasta erikoislaatuisen elämyksen - sekä itselleen että yleisölleen. Samalla se oli ainutlaatuinen tilaisuus irtiottoon kiertueohjelmistosta. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että melko vähälle huomiolle jääneeltä menestyskrapula-albumilta Jossain on tie ulos kuultiin peräti puolet levyn kappaleista. Lisäksi esimerkiksi debyyttialbumin Pentti Holappa, Jokin työntää kohti reunaa tai Tuunelan ja kitaristi Artturi Tairan pubiduo-osuus ei liene aivan jokapäiväistä kauraa keikoilla.

Muutamalta seesteisempään menoon tympääntyneeltä ja kotiin väliajalla lähteneeltä jäi näkemättä täydellinen muodonmuutos. Tuunelan pitkä, juhlavampi takki vaihtui kiiltävään nahkarotsiin - ja Pariisin kevät iski pöytään visuaalisen, hengästyttävän rokkishow'n. Kun muusikot vaihtelevat soittimia keskellä kappalettakin eikä Tuunelan ääni ole luonnostaan siitä voimakkaimmasta päästä, Pariisin kevät lienee miksaajan painajainen. Samalla se on niin taitava yhtye, ettei Imatrankosken laulun hautautuminen tai rumpujen hukkuminen hurjimmassa kitaroiden ja koskettimien desibelivyörytyksessä haitannut menoa ratkaisevalla tavalla, vaikka harmillista olikin.

Poikkeuksellinen konserttiasetelma tarkoitti uusimman Kuume-albumin sijoittamista kiertueen muita keikkoja selkeämmin sivuosaan. Toisaalta, levyn kenties hienoin esitys Vielä vähän matkaa tähtiin päätti varsinaisen kakkossetin oivallisesti, eikä albumin puuttuneista paloista osannut muuta kaivatakaan kuin nimibiisiä ja upeaa Liukuovet-esitystä. Jälkiviisaana voi toki todeta, että rauhallisempi puolisko olisi voinut olla lyhyempi, sillä kakkospuolen 50-minuuttinen tyssäsi sittenkin aika nopeasti. Tämä on toki kehu, sillä ajan kulumista ei huomaa jos viihtyy.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Kerttu Malinen, Nana Simelius