Scandinavian Music Group

Desibeli.netin toimittaja Heikki Väliniemi kävi katsomassa Scandinavian Music Groupin keikkaa tammikuussa 2010 - ja heti perään reilut seitsemän vuotta myöhemmin. Espoon Sellosalissa nähtiin - ja ennen kaikkea kuultiin - jotain mitä SMG-keikat olivat aiemmin jääneet uupumaan. Eikä tällä nyt tarkoiteta Joel Melasniemen soololaulua, vaikka sekin oli uutta.

Scandinavian Music Group on aina aiheuttanut allekirjoittaneessa ristiriitaisia tunteita. Kahden ensimmäisen levyn alkuhapuilun jälkeen linjansa ja identiteettinsä löytänyt yhtye on uusinut musiikillisen nahkansa useampaan kertaan, eikä levytyksiin ole Nimikirjaimet-albumin (2004) jälkeen huteja mahtunut. Samaan aikaan live-tilanteessa monipuolisen soiton vivahteikkaat nyanssit eivät kuitenkaan ole päässeet oikeuksiinsa, vaan hautautuneet ison bändin vyörytyksen alle. Senpä takia en ollut hyvistä albumeista huolimatta käynyt katsastamassa SMG:n livekuntoa seitsemään vuoteen.

Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin toisin. Sellosalin erinomainen akustiikka korostui, kun suoraviivaisimpia rykäyksiä oli sovitettu maltillisemmin - kenties parin kuukauden takaisen akustisen kvartettikiertueen peruina. Sama skitsofrenia valtasi mielen kuin SMG-keikoilla ennenkin, mutta aivan eri syystä. Puolikas minusta laski sekunteja siihen, että Antti Lehtinen löisi Casablancan biitin kunnolla käyntiin, toinen puoli ihasteli miten hienosti folk-rallatus rullasi alkuperäistä vähemmissä vaatteissa. Eli selvästi positiivisempi taudinkuva kuin aiemmin.

Tuoreimman uudelleensyntymisen (sähköisemmät syntikkavetoisemmat albumit Terminal 2 ja Baabel) asujakin oli jonkin verran viilattu. Ei paniikkia kulki maltillisemmin ja Suurin rakkaus folkimmin. Bändillä ei ollut albumia promottavanaan, joten kappaleita kuultiin melko tasaisesti koko uran varrelta. Ainoastaan Onnelliset kohtaa -debyytti (2002) sekä Manner (2011) jätettiin kokonaan paitsioon. Jälkimmäisen hylkäämistä voi minusta hyvällä syyllä pitää jopa hieman harmillisena asiana. Toisaalta, vaikea illan kattauksesta olisi muuta vaihtaa kuin livenä päämäärättömän tuntuinen Jos olen rehellinen, jos olen rehellinen. Joel Melasniemi on ehtinyt vaivihkaa säveltää jo melkoisen kavalkadin suomalaisen pop-musiikin helmiä.

Loistavan miksauksen ja keskittyneen kuuntelun kääntöpuolena oli kuitenkin se, että oleellinen osa livekeikkaa on viestinnän kaksisuuntaisuus. Kun klubikeikalla lauletaan pienemmässä tai isommassa nousuhumalassa (joka voi olla myös pelkän musiikin aiheuttamaa) täyttä kurkkua mukana, se nostaa välittömästi fiilistä. Ja kun subjektiivisessa keikka-arviossa on kyse ensisijaisesti nähdyn ja koetun aiheuttamasta tunteesta, yleisön ja bändin välisen vuoropuhelun merkitystä ei voi vähätellä.

Toki konsertin loppupuolella yleisö innostettiin laulamaan mukana tutuissa hiteissä, ja bändi taputettiin lavalle uudelleen pariinkin otteeseen. Eikä Terhi Kokkosen lavakarisma ole ennenkään välispiikkeihin perustunut (rumpali Lehtosen sen sijaan on, kiitos jälleen "kuolemattomista"). Siihen nähden, että SMG ei ollut yhtä lokakuun pistokeikkaa lukuun ottamatta soittanut yhdessä koko bändin kanssa kesän 2016 jälkeen, soitto soi varsin mallikkaasti. Uusia biisejäkin olisi toki voinut testata selvästi normaalia keskittyneemmän yleisön edessä.

Ehkä jonain päivänä SMG-keikalla yhdistyy sekä konserttisalin soundit että klubikeikan fiilis myös minun kohdallani. Siinä vaiheessa orkesteri nousee epäilemättä sellaisten bändien joukkoon, joita menee katsomaan useamminkin kuin seitsemän vuoden välein.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Sony Music Finland