Brian Wilson: Valoa ja varjoja – muistelmat
25.03.2017
Brian Wilson on pop-musiikin suuria neroja. Siinä fakta joka kannattaa muistaa, kun joku kertoo seuraavan Wilson-vitsin. Pitää paikkansa että mies kuulee ääniä, asui makuuhuoneessaan vuosia ja on käyttäytynyt muutenkin kauniisti sanottuna eksentrisesti. Mutta hänen saavutuksiaan niin The Beach Boysin ruorissa kuin taustajoukoissa on turha kiistää. Puhumattakaan omasta soolourasta, yhteistyöstä muiden artistien kanssa sekä tuotantotaidoista. Wilsonin elämässä on mitä muistella, eikä mies ole lainkaan katkera vaan enemmänkin oman paikkansa löytänyt, onnellinen mies.
Like
Brian Wilsonin elämästä liikkuu paljon huhuja, joista osa on totta, osa perustuu totuuteen ja merkittävä osa on täyttä potaskaa. Kirjassaan Wilson ei lähde sen kummemmin ruotimaan muiden kalajuttuja, vaan yrittää luoda kuvan miehestä joka oli, on, ja tulee viimeiset vuotensa olemaan. Saavuttaakseen tavoitteensa hän taustoittaa kirjan alussa paljon tarinaansa, mikä tekee ensimmäisistä kymmenistä sivuista haasteellista luettavaa. Ajassa pompitaan edes ja takaisin, ihmisten nimiä tiputellaan huimalla vauhdilla ja kaikki tuntuu miltei kaoottiselta sekamelskalta. Osa hahmoista omaa vain sukunimen, toisia puhutellaan taas jatkuvasti etunimellä, joten pieniä sekaannuksia voi tapahtua. Mutta älkää huoliko, aivan kuten musiikissaan, myös kirjassaan Wilson osaa koota langat kyllä yhteen ja punoa niistä yllättäviä kudoksia. Hänen tyyliinsä ja ajattelutapaansa täytyy vain ensin tottua, eivätkä solmujen kohdat välttämättä osu ns. perinteisiin kohtiin.
Wilsonin tarina on tarina yhdestä miehestä, sekä häntä varjostaneista kolmesta varjosta, jotka kaikki kuuluvat hyvin erilaisille miehille. Näistä merkittävin tarinan alun kannalta on The Beach Boysin ytimen yhdessä Mike Loven kanssa muodostaneen veljeskolmikon, Dennis, Carl ja Brian Wilsonin isä Murry Wilson. Tyrannimainen perheenpää kannusti poikansa musiikin saralle ja ohjasi heidän alkuvaiheitaan autoritaarisella tavalla, uskoen uhkailuun ja brutaaliin voimaan, manageroiden ja tuottaen samalla yhtyettä. Murryn raaka kasvatustapa on selvästi arpeuttanut Briania, joka kyllä yrittää ymmärtää isäänsä, mutta pelkää samalla häntä perittyjä ominaisuuksia. Isän varjo lepääkin kenties raskaimpana nurkissa, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Synkemmän varjon Brian Wilsonin ylle langetti tohtori Eugene Landy, joka saapui ensi kertaan hänen elämään vuonna 1975. Tuolloin tohtori sai puhdistettua lahjakkaan muusikon huumeista ja alkoholista, mutta palattuaan hoitamaan Wilsonia vuonna 1983 hän hitaasti mutta varmasti otti haltuunsa kaiken Wilsonin elämässä. Muusikkoa hoidettiin 24/7 ja hänen jokaista liikettä tarkkailtiin, Landyn kahmiessa samalla vastuuta ja omaisuutta itselleen yhä enemmän ja enemmän. Vasta Wilsonin toisen vaimon, Melinda Ledbetterin, ja tuolloin yhä The Beach Boysissa vaikuttaneen Carl Wilsonin avulla tohtorin kuristava ote saatiin murrettua. Lisäksi Landyn ”musiikillinen kumppanuus” Wilsonin soolotöissä riitautettiin ja Landy menetti koko sotkussa lääkärinoikeudet, minkä jälkeen hänestä ei enää kuultu. Landyn nimi esiintyy silti kirjassa usein ja vaikka hän on jo kuollut, ei Wilson päässe koskaan täysin eroon entisestä tyrannistaan.
Kolmas ja vaikein varjo Wilsonin elämässä on tämän itsensä luoma. Tosin paljon syystä voidaan langettaa huumeiden, alkoholin ja virheellisen diagnoosin kautta saadun lääkityksen piikkiin. Etenkin Landyn yhdeksänä kontrollivuotena kaikki karkasi täysin kontrollista, yliampuvan lääkityksen pirstoessa hitaasti hoidettavan psyykettä ja minuutta. Kaikessa on silti kaksi puolta. Wilson on kuullut ääniä päässään jo parikymppisestä lähtien, mikä on aiheuttanut hänelle mittavia välillisiä vahinkoja, mutta samalla ne ovat piiskanneet häntä tekemään yhä enemmän ja enemmän musiikkia.
Omaksi harmikseen Wilson on vain melkoinen kontrollifriikki, joka saatuaan päähänsä jonkin näkemyksen kappaleesta on harvemmin muuttanut mieltään. Ja tuo jyräävä luonteenpiirre on ollut menneisyydessä hänen suurin ongelmansa, sillä vaikka mies on nero, hän ei aina muistanut, että muillakin ympärillä olevilla saattoi olla toteutuskelpoisia ideoita, näkemyksiä tai ehdotuksia.
Kontrollifriikkiyden suurin monumentti onkin Smile-albumi, josta piti tulla Wilsonin magnum opus, mutta toisin kävi. Pet Soundsin seuraajaksi aiotusta järkäleestä ei tullutkaan levyä, joka olisi nostanut rantapojat pysyvästi The Beatlesin, Rolling Stonesin ja kumppaneiden edelle, vaan se päätyi pölyttymään keskeneräisenä hyllylle vuosikymmeniksi. Samalla Wilson haavoitti itseään pahemmin kuin ehkä kukaan muu, ja uusi kierre lääkkeiden, viinan ja sekoilun saralla saattoi alkaa.
Brian Wilson on veljessarjan viimeinen elossa oleva jäsen, joka on löytänyt paikkansa maailmassa. Hänen ei tarvitse enää turruttaa itseään lääkkeillä, tai päteä musiikillisilla taidoillaan. Hänen viimeisin omaan musiikkiin pohjautua sooloalbumi, No Pier Pressure, ilmestyi keväällä 2015, eikä mikään tule pitämään häntä poissa musiikin saralta. Kirjassaan Wilson luo vivahteikkaan ja rosoja täynnä olevan kuvan itsestään, muusikosta joka ehdottomuudessaan oli nuorempana mahdoton, visionääristä jonka pään sisällä oli joskus liikaa toteutettavaa tavaraa, sekä tietysti se poikkeuksellisen lahjakas poika, joka ei koskaan ymmärtänyt isäänsä.
Kirja on raskaista elementeistään huolimatta palkitseva luettava, sillä elämänsä halki taistellut päähenkilö kasvaa siinä ihmisenä aivan uudelle tasolle ja voittaa matkan varrella mitä uskomattomimmat ongelmat. Kuka vielä sanoo, että ihmeitä ei muka tapahdu?
Mika Roth
