Kiss: Sonic Boom, 2009
24.02.2017
Roadrunner
Kissin vuonna 2009 julkaistu paluulevy oli väkevä todiste bändin nykykunnosta. Nostalgiseksi reliikiksikin haukuttu nykykokoonpano näytti Sonic Boom -albumilla kriitikoille närhen munat. Ennen kaikkea Sonic Boom oli kuitenkin Paul Stanleyn taidonnäyte, mies kun toimi levyn tuottajana.
Kiss-fanit alkoivat keväällä 2008 olla jo melkoisen turhautuneita. Psycho Circus -levystä oli kulunut jo 10 vuotta ja bändin voimakaksikko Gene Simmons - Paul Stanley viljeli mediassa kommentteja uuden albumin tarpeettomuudesta. Fanit kun heidän mielestään halusivat kuulla vain vanhaa materiaalia.
Siksi olikin yllätys, kun Stanley saman vuoden syksyllä ilmoitti Kissin alkavan työstämään uutta studiolevyä. Sonic Boom oli paluuta vanhaan 70-luvun Kiss-soundiin hieman modernimmassa ja päivitetyssä muodossa. Yhtye myös ilmoitti Paul Stanleyn toimivan levyn tuottajana. Apulaistuottajan pestiä levyllä hoiti Greg Collins. Kuten levyn mainospuhe kuului ”tämä albumi ei sisällä räppiä eikä balladeita.”
Muiden muassa AC/DC:n ja The Eaglesin esimerkkien innoittamana yhtye päätti tämän levyn julkaisua varten lyöttäytyä yhteen Walmart-kauppaketjun kanssa. Idea kuitenkin oli tuhoontuomittu jo heti alusta lähtien. Siinä missä kaksi edellä mainittua myivät rekkalasteittain levyjä Walmart-diileillään, ei Sonic Boomia ostanut juuri kukaan. Myöhemmin bändi ilmaisi tyytymättömyytensä Walmartin tapaan markkinoida albumia.
Heikoista myyntiluvuistaan huolimatta Sonic Boom oli kuitenkin Kissiltä erittäin vahva paluu. Omiksi suosikeikseni levyltä ovat nousseet Modern Day Delilah ja Say Yeah, joita kumpaakin voi huoletta tituleerata Kiss-klassikoiksi. Myös biisit kuten Stand sekä Nobody's Perfect toimivat erinomaisesti.
Modern Day Delilah on 100-prosenttisen klassista Kissiä heti alkuriffistään lähtien. Viimeistään erinomainen kertosäe ja Tommy Thayerin hieno kitarasoolo tekevät kappaleesta ikimuistoisen. Stand-kappaleen kertosäe ”stand by my side, I’ll be next to you” on kuin tehty kunnianosoitukseksi faneille, jotka ovat saaneet kestää jos jonkinmoista miehistönvaihdosta ja suunnanmuutosta bändin uralla. Alunperin jo vuoden 1985 Asylum-albumille demotettu Nobody’s Perfect puolestaan on sitä perinteistä ja klassista 70-luvun rock and rollia, jonka Kiss kyllä osaa vaikka silmät kiinni. Levyn päättävä Say Yeah on stadionrockia parhaimmillaan. Biisiä kuunnellessa voi sielunsa silmin kuvitella Paul Stanleyn laulattavan täpötäyttä stadionyleisöä kertosäkeessä. Poisonin Nothin’ But A Good Time -hittiä mukaileva Never Enough tuo mieleen 1980-luvun kimallehevivuosien parhaat hetket. Simmonsin laulama I’m An Animal edustaa levyn raskaampaa osastoa, biisi itsessään on kuin irti päästetty peto jota ei pysäytä kerrassaan mikään.
Sonic Boomin ilmestyminen oli aikanaan iso tapaus ja levy piti tottakai hakea heti tuoreeltaan hyllyyn. Albumin parhaat hetket kuulostavat edelleen yhtä hyviltä kuin ensimmäiselläkin kuuntelukerralla. Esimerkiksi Modern Day Delilah, Stand ja Say Yeah ovat kahdeksan vuoden jälkeenkin edelleen yhtä tuoreen ja ajattoman kuuloisia teoksia. Kokonaisuutena Sonic Boom on osoittautunut vahvaksi ja kuuntelua kestäväksi levyksi. Edes pari selkeää täytebiisiä (Danger Us ja When Lightning Strikes) eivät heikennä levyn tasoa. Jälkikäteen katsottuna yksi balladi olisi kuitenkin tehnyt albumille terää. Pitkään jatkuneen hiljaisen jakson jälkeen Sonic Boom herätti pitkästä aikaa sisäisen Kiss-fanini, joka oli jo ehtinyt luopua toivosta bändin tulevaisuuden suhteen. Siinä oli taas se yhtye johon pikkupoikana ihastuin, vahvempana kuin pitkään aikaan.
Jani Maarala
