16.02.2017
Grungen pyörteissä vaikutti monia bändejä, jotka on sittemmin puolittain unohdettu. Osa aiheesta, osa aiheetta. Seattlen vahvan skenen vähemmän tunnettuja jättejä on TAD, jonka kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa ja niiden välissä ilmestynyt EP-levy uudelleenjulkaistiin taannoin. On siis aika vetää flanellia päälle ja tutkia alkuperäisiä paloja, sekä arkistojen aarteita.
Grungen suurina päivinä Seattlen joka kadunkulmasta vaikutti puskevan esiin uusia bändejä, mutta Tadin tarina käynnistyi jo alkuvuodesta 1988. Tuolloin vokalisti/kitaristi Tad Doyle pyysi basisti Kurt Danielsonia liittymään uuteen bändiinsä, ja kaksikko pitikin yhtä alusta aina vuonna 1999 koittaneeseen loppuun saakka. Rumpalin pallilla istui vuosien saatossa neljä heppua, joista Steve Wied soittaa näillä uudelleenjulkaisuilla. Kitaran varteen saatiin puolestaan Gary Thorstensen, jonka tontti jäi täyttämättä herran lähdettyä vuonna 1994 matkoihinsa.
God’s Balls
Sub Pop
Esikoisalbumi God’s Balls on edelleen melkoisen metallinen pläjäys aikansa tuotokseksi. TADin metalliset juuret puskevatkin esiin kuin Alice in Chainsilla konsanaan, nelikon runtatessa alternative rockia/metallia kuulijan kurkusta alas. Huomionarvoista on myös ryhmän vahva oma soundi, sillä bändi oli julkaissut aikaisemmin vain yhden sinkun, mutta nähtävästi Doylella oli jo hyvin tarkka visio siitä mihin yhtye oli menossa ja mitä hän siltä halusi. Studiossa luodut mielenkiintoiset soundikokeilut tukevat myös pakettia, vaikka jäävätkin lähinnä mausteiden asemaan – tai ainakaan itse en juuri kuule bensatankin kolinaa tai mikroaaltouunin osasia, vaikka niitä kuuleman mukaan käytettiin vahvistamaan kokonaisuutta.
Kiekon kymmenen alkuperäistä raitaa on remasteroitu huolella, eikä äänivallia ole lähdetty sen kummemmin tukevoittamaan tai muokkaamaan. Basso taitaa pöristä vähän isommin, mutta muuten ei huomautettavaa juuri löydy. Ja saattaa hyvinkin olla, että omistettuani nämä levyt aiemmin vain c-kasetti -muodossa, on jotain oleellista alkuperäisestä äänivallista jäänyt jonnekin. A-puolen ässistä Pork Chop, Sex God Missy (Lumberjack Mix) ja näitäkin intensiivisempi Helot potkivat yhä takaliston sisään kovemmaltakin rokkipoliisilta. Kvartetin soitto on kaikessa suoruudessaan ja konstailemattomuudessaan ihailtavan puhdaslinjaista, mutta olihan herroista jokainen jo kunnostautunut aiemmin alueen muissa bändeissä.
B-puoliskon avaaja Cyanide Bath sabbathoi komeasti, unohtamatta pilkettä kummastakaan silmäkulmasta, ja Boiler Room pistää vain entistä enemmän rautaa tankoon. Harmi että levyn loppu uuvahtaa selvästi, fakta joka on vain korostunut vuosien saatossa. Bonus-kappaleiksi on sijoitettu Daisy/Ritual Dance -sinkun kumpikin raita, sekä aiemmin julkaisematon versio Tuna Car -siivusta, joka ei ole juuri albumille päätynyttä versiota kummempi.
8-Way Santa
Sub Pop
Esikoisalbumin ja toisen pitkäsoiton välissä ehti kulua melkein kaksi vuotta. Ja noissa kahdessa vuodessa grungen maailma mullistui täysin, pistäessä siinä samalla koko muunkin musiikkimaailman palikoita uuteen järjestykseen. Siinä missä ensimmäisen albumin tuotannosta vastasi vielä grungen tuottajakultasormi Jack Endino, oli tuottajaksi saatu nyt Butch Vig. Mainittakoon että Vig teki tämän työn, ennen kuin hänen uransa lähti rakettimaiseen nousuun myöhemmin samana vuonna, kun miehen tuottamat The Smashing Pumpkinsin Gish ja Nirvanan Nevermind ilmestyivät.
Vigin vaikutuksesta kaikkiin muutoksiin on vaikea sanoa, mutta 8-Way Santa on huomattavasti edeltäjäänsä popimpi, monipuolisempi sekä tarttuvampi. Siinä missä esikoisella Doylen vokaalit tuntuivat iskeytyvän vasten kasvoja – lujaa, oli mies saanut nyt ilmaisuunsa uudenlaista syvyyttä. Älkääkä ymmärtäkö väärin: Doyle oli verrattavissa Pavarottiin ainoastaan ulkoisten mittojensa mukaan, mutta yhtäkaikki Vig osasi tuoda vokalisti-Doylestä aivan uusia puolia esiin.
On ilahduttavaa huomata, että albumin avaus on säilyttänyt iskunsa. Jinx on kolmen minuutin ja kolmen sekunnin mitassaan juuri oikeanlainen kranaatti oikeaan väliin, eikä vinhasti rullaava Giant Killer jää edellä mainitun pölypilveen, vaan nousee ilkeänä, häijynä ja sopivan mustana peittämään taivaita. Levyn äänitysten aikana pestistään eronnut rumpali Wied on mielestäni myös tehtäviensä tasalla, vaikka Doyle vanhana rumpalina taisi vaatia herralta aina enemmän – tai liikaa. Wired God ottaa edeltäjiään nykivämmän, metallisemman ja ahdistuneemman kulman asioihin, tiukkojen ja täysien vuosien puristuessa hikenä, kyyneleinä ja verenä ulos nelikosta. Hrrr, tässä on voimaa.
Siinä missä esikoinen oli lähinnä grungen karmeihin tungettu metallisempi levy, on 8-Way Santa kokonaisuutena huomattavasti ”grungempi”. Se toistaa genren kuvioita uskollisen tasaisesti, kuulostaen nykyään niin itseltään kuin joukolta muita tuon ajan kiekkoja. Pitää kuitenkin muistaa, että Seattlen piirit olivat hämmentävän pieniä kaikkeen kohuun nähden, joten kavereilta taatusti omaksuttiin ja saatiin vaikutteita – haluttiin niitä tai ei. Svengaavasti rullaileva Delinquent popahtaa hieman korvaan, mutta onneksi Doylen lyriikat pitävät huolen, ettei meno käy liian mukavaksi.
