Marillion: Marbles in the Park

Marillion antaa joka toinen vuosi faneilleen jotain erikoista ja muistamisen arvoista. Nämä ”Marillion viikonloput” ovat myös tuottaneet tasaisin väliajoin erilaisia julkaisuja, joista massiivinen Marbles in the Park on yksi viimeisistä.

earMUSIC

Marbles in the Park julkaistiin itse asiassa CD, DVD ja Blu-ray -muodoissa, joista CD-versio on jo arvioitu Desibelin sivuilla, mutta koska konsertti on kuvan kera täysin toisenlainen kokemus, on aihetta tutustua myös tähän teknisesti moitteettomaan DVD-julkaisuun.

Kappalemateriaali on julkaisuilla täysin sama, eli yhtye käy raita raidalta läpi vuonna 2004 ilmestyneen Marbles-albumin. Ja nimenomaan tuon massiivisen kokonaisuuden kahden levyn muodon, joka studiossa sai kasvaa aina tunnin ja lähes 39 minuutin mittaiseksi. Kuten CD-julkaisulla, myös DVD:llä Marblesin 15 raitaa saavat lopussa jatkoa muusta materiaalista. Vuoden 1995 Afraid of Sunlight -albumin Out of This World ja King istuvat kokonaisuuteen saumatta, ja illan saa päättää vuoden 2012 Sounds That Can’t Be Made -albumin nimibiisi, johon ladataan melkoinen määrä tunnetta.

Ja puhuttaessa tunteesta, on esiin nostettava bändin vokalisti Steve Hogarth, jonka esiintymistä ja eläytymistä on ilo katsoa. Vaikka herra on jo laskettavissa ikämiesten luokkaan, puuttuu hänen elkeistään kaikenlainen rutiini – sanan ikävässä muodossa siis. Suuressa hallissa järjestetty keikka on muutenkin visuaalisesti upea kokemus, jossa valaistuksella, taustaprojisoinneilla sekä säästäväisesti käytetyille savuefekteille annetaan tilaa.

Kitaristi Steve Rothery on vienyt liikkumattomuuden jo patsasmaisiin sfääreihin, kun taas basisti Pete Trewawasille tuottaa ongelmia pysyä täysin paikoillaan. Mielipiteet voivat tietysti vaihdella asiasta, mutta mielestäni bassotaiteilijan lähestymistapa on rock-konserttiin sopivampi. Rumpali Ian Mosley ja kosketinsoittaja Mark Kelly jäävät tässä jaossa automaattisesti taustalle, mitä nyt spottivalo löytää muutaman kerran Kellyn.

Marbles-levyn kappalemateriaali on mielestäni takapainoista, kuten jo levyarviossa totesin, mutta kuvan kera ensimmäisen levyn lievästi heppoisempikin materiaali pääsee paremmin oikeuksiinsa. Eikä yleisö jää kylmäksi, mikä käy ilmi mm. bändiesittelyn aikana, tai ainakaan itse en muista nähneeni montaa esittelyä, jossa yleisö huutaa soittajien nimet vuorotellen – ja selvästi.

Marillionin fanitus on kuin uskontoa, enkä voi olla nostamatta hattua niin yhtyeelle kuin sen uskolliselle yleisölle, sillä kaikilla on selvästi hauskaa marmorikuulien vieriessä puistossa. Komea julkaisu on myös tekniseltä puoleltaan luokkaa moitteeton, sillä kamera-arsenaalia on paikan päälle enemmän kuin riittävästi. Ääniraidan voi nauttia joko perinteisenä stereona tai monikanavaisena 5.1 DTS -herkkuna, jolloin jytinän voi tuntea asianmukaisena aina kotisohvalla saakka.

Mika Roth